Toivoa

Mulla on huomenna työhaastattelu. Jos saisin tän työpaikan, mulle tulis ehkä vähän kunnolisempi olo. Nyt oon vaan sossun tuella ja vanhempien avustuksilla elävä turhake, joka ei opiskele, tee töitä, ei mitään. Mulla on ihan hyvät fiilikset tästä, sillä se nainen, joka kutsui mut haastatteluun oli tosi positiivisen ja mukavan kuuloinen - jäi ihan sellanen fiilis, että mulla vois olla jotain saumaa saada tää paikka!

Olen muuten alkanut merkata liikkumistani ylös HeiaHeiaan. Tällä viikolla olen kävellyt yhteensä 27 kilometria ja jumpannut yhden tunnin :) Olen tosi tyytyväinen tuloksiin, jumppaa mulla on mahdollisuus harrastaa paljon enemmänkin - kolme kertaa viikossa ois hyvä tavoite. Löysin myös tosi hyvän kävelylenkin, joka on noin kahden tunnin mittainen. Kaloreita palaa sykemittarin mukaan 400!

Tämä päivä on mennyt hyvin syömisten osalta, mutta en uskalla vielä sanoa olevani "back on track", sillä ahmin viimeksi eilen. Minulla on tosi surullinen olo itseni suhteen ja negatiiviset tunteet vellovat päässäni lähes jatkuvasti. Välillä saan jotain muuta ajateltavaa, kuten lenkillä tai jumpassa (liikunta on terapiaa). Mutta jos pysähdyn hetkeksikään miettimään tilannettani - vaivun epätoivoon ja tuntuu, että haluaisin vaan raapia itseäni ja huutaa. Niin tyytymätön olen tilanteeseeni.

Yritän kerätä positiivisuutta ja voimia. Kaikista eniten, yritän keksiä itselelleni kaikenlaista puuhaa, etten vain sortuisi ahmimaan. Toivotaan, että huominen menee hyvin :) Elän näille pienille toivon pilkahduksille <3

I want my body back

Miten voi olla, että laihduin "epäterveellisillä menetelmillä" 10 kiloa ja olin onnellinen...? Miksi en voi vaan tehdä sitä uudelleen? Alkoholia, alkoholia ja krapulapäiväivinä ei pysy mikään sisällä.

 Ei tän elämän kuuluisi olla niin vaikeaa kun se ollut mulle viimeisen puolen vuoden ajan. Ei sen kuuluisi olla jatkuvaa himoja vastaan taistelemista! Ja mitä puhutaan normaalista syömisestä... voinhan mä katsoa kellosta, että millon on lounas ja millon päivällinen... laskea kalorit viikon ajalta niin, että se lukema pysyy tuhannen sisällä ja se on musta melkein ookoo, mutta sorrun aina. Ahmin vähintään kerran viikossa - se on ikävä totuus. Ja jos mä eläisin ilman "rajoituksia" (rajoitukset on kuulemma pahasta), mä ahmisin koko vitun ajan ja olisin tähän mennessä lihonut vähintään 200 kiloiseksi somaksi valaaksi.

Eli nyt mun on vaan todettava, etten voi elää näin, koska jos lihon vielä lisää, mua 
ei pian ole. Mikään ei ole surullisempaa mun elämässä tällä hetkellä kuin se, ettei mulla enää ole sitä vartaloa, jossa sain elää vähän aikaa. Haluan sen takaisin heti nyt, enkä hyväksy kieltävää vastausta.

Siihen saakka olen enemmän tai vähemmän epätoivoinen... mutta jos se päivä koittaa, kestän tämän :)

"SYÖ! SYÖ! SYÖ!"

Ei hitto, mitä mä teen. Oon taas ihan päälakeani myöten uponnut omaan pikku maailmaani, jossa merkitsee vain ruoka ja siitä puhdistautuminen. Tänä aamuna heräsin kaverin tekstariin, joka hehkutti hullua, villiä edelleisiltaa ja sitä kenen vierestä herättiin... tuli ihan epätodellinen olo. Tuollaista minunkin elämäni oli alle vuosi sitten. Nyt olen taas jossain niin syvällä, että vaihtaisin baari-illan mielelläni vaikka lattian moppaamiseen. Itsetunto ei vaan kestäisi mitään iloista hyppimistä ja tanssimista. Ei näillä läskeillä.

Tänään piti olla se niskastaottopäivä, mutta kahden päivän ahminnat tuntuvat silti elimistössä ja olo on raskas ja väsynyt. En sitten jaksanut tänäänkään vastustaa kiusauksia ja söin ehkä vähän päälle 1000 kalorin edestä - ei hirveästi, mutta liikaa. Tänään olisi pitänyt paastota.

Mun sisällä kiertää. Tuntuu, kuin koko suolisto olisi kietoutunut sisälläni yhdelle isolle umpisolmulle (pahoittelen mielikuvaa...). Mulla on yleensäkin joko nälkä ja heikottaa - tai sitten vatsa tuskallisen täynnä tai liiasta syömisestä sekaisin. Masennan itseni näillä syömistavoilla. Nää vatsavaivat antavat täydellisen tekosyyn olla tekemättä mitään - olla lähtemättä jumppaan tai asioita hoitamaan. Mutta lähi Siwaan jaksaa poiketa aina...

Mä olen hämmentynyt - ja niin on mun kehonikin. Se ei tiedä mitä ajatella, kun käsi tunkee suuhun välillä tuoretta pinaattia ja sen jälkeen sokerisia ja rasvaisia muroja. Ihan kun mun päässä joku tyyppi pyörittäisi jotain onnenpyörää, katsotaan mitä alkaa himottaa seuraavaksi. Vatsa ei ehkä tykkää, eikä ole oikein nälkäkään, mutta pää huutaa "SYÖ! SYÖ! SYÖ!" ja käsi tottelee.

Tekisi mieli lukita itsensä jonnekkin komeroon. Hyi hitto. Miksi maailma on täynnä ruokaa? Se ei koskaan lopu. Ja miksi mulla on tällaisia himoja, joita seuraamalla ajaudun sellaiseen paikkaan, jota ei edes tarvitsisi olla olemassa. 

Pilalla

Taas mä ahmin. Mä ahmin eilen ja tänään. Nyt se on loppu, tunnen sen. Nyt on se hetki, kun haluan vaan kaiken pois mun systeemistä. Mutta en halua laatata tai käyttää laksatiiveja enää koskaan, en mitään sellasta. Haluan niin kauas kun vaan pääsen tästä häiriöstä. Haluan, että se mun lääkäriaika ois jo, että voisin kertoa, miten huono olo mulla on. Nyt mun ei auta kun valvoa hiljaa ja litkiä vihreää teetä. Ja toivoa, että huomenna jaksan tehdä ne asiat, jotka mun täytyy.

Luulin oikeesti, että mulla meni hyvin. Kaikki lähti vaan niin nopeesti luisumaan taas samaa tuttua kaavaa... otan ensin vähän, maistan vaan vähän näitä muroja, että saan maun kielelle. Sitten mä lopetan. Voisin ottaa vähän lisääkin, kourallisen. Nyt mä ainakin lopetan. Entä jos otan vähän kuppiin ja kaadan tilkan maitoa päälle? Nyt mun sisällä on jo kulhollinen noita sokerisia muroja ja mä en edes halua lopettaa. Mun verensokeri huitelee jo taivaissa, tää on menoa, eikä mulla ole mitään mahdollisuutta pysäyttää tätä ketjureaktiota - toinen kulhollinen, sitten toinen, sitten toinen...

Katson itseäni peilistä. Läski. Surullinen, epävarma läski. Kaksikymppinen ylipainoisen pikkulapsen ruumiissa. Kato nyt noita jalkoja. Puhumattakaan tosta vatsasta. Sun on parasta vaan juosta kauppaan hakemaan lisää, sinä lihava lapsi. Miks koskaan erehdyit luulemaan, että voisit laihduttaa? Esität vaan ja pelleilet noiden terveysruokiesi kanssa. Teeskentelet vaan, ettet muka himoitse kaikkea syötäväksi kelpaavaa. Noniin, hopi hopi kauppaan! Vielä on viisikymppinen kukkarossa.

Hitto mä inhoan tätä jumittamista. Jokainen askel, jonka otan eteenpäin mitätöityy - tää syömishäiriö paiskaa mut aina lähtöruutuun. Mulla meni niin hyvin! Oon niin vihainen, että mun täytyi vajota tähän kahden päivän ahmimiskoomaan.

Seuraava pieni tavoite tämän kaiken sekasorron keskellä: yrittää pitää syöminen hallinnassa helmikuun toiseen viikkoon saakka. Sillon käyn taas lääkärillä. Viimeisetkin voimat on otettava nyt peliin - sillä tällä kertaa mä väännän vaikka rautalangasta sille naiselle, että APUA EN KESTÄ ITSEÄNI! AUTA MUA, KERRO MITÄ MUN TÄYTYY TEHDÄ - HALUAN PARANTUA!

Tältä minusta tuntuu

Mikään ei onnistu

Kumpa tietäisin nyt kuinka nousta tästä mielentilasta. En jaksa tätä jatkuvaa negatiivisuutta, joka jyllää päässä vähintään joka toinen päivä. Miten joku osa minusta voi olla pohjattoman toivoton, masentunut, kyyninen ja syyllistävä? Kumpa osaisin sulkea tuon äänen pois ja korvata sen linnunlaululla. En ehkä olisi näin lannistunut, eikä normaalien asioiden tekeminen olisi työtä ja tuskaa.

Tuntuu kuin jokin suuri, näkymätön koura painaisi minua maan rakoon. Jos mieleeni tulvahtaa pienikin idea, negatiivisuus lyö sen lyttyyn tekosyineen: en minä jaksa, selkään sattuun, ulkona on liian kylmä, en syönyt kunnon aamupalaa, ei ole rahaa, ei nyt huvita. Ei, ei ei. Ei ainakaan nyt. Ei tänään.

Näin koko yön puuduttavaa unta T:stä ("eksästäni") ja kun heräsin, en saanut häntä mielestäni pariin tuntiin. En tiedä onko tämä ikävää, vai mitä, mutta olen uupunut ajattelemisesta ja toivon, että unohtaisin koko tyypin.

Kirjoittaminenkin takertelee.

Kuinka taltuttaa ahmimishimo

Tänään: kassillinen vaatteita kirpparilta, uudet sappaat ja iso kassillinen tuoreita vihanneksia ja hedelmiä kaupasta, mm. kotimaisia omenoita, porkkanaa, kurkkua, tomaattia ja salaattia. Ihana, yksin vietetty päivä kauppoja kierrellen, ainoa huono puoli tässä on se, ettei mulla ois todellakaan ollu varaa tuohon.

 
Eilen mun päässä tais naksahtaa jotain. Ajattelin, että perhana, mä pystyn tähän. Mun ei tarvitse mättää koko ajan! Mä voin ottaa vastuun itsestäni ja tulla iloisemmaksi. Tämä aamu oli konkreettinen esimerkki siitä, miten mä pelastin itseni huonolta päivältä (ahmimiselta).

Heräsin yhdeksältä, tein aamupalaksi smoothien. Nautiskelin sen ehkä liian nopeasti, joten en tuntenut oloani kylläiseksi sen jälkeen. Sitten säntäsin syömään pannaria. Söin sitä vähän. Sitten mulle tuli ihan hirvee alakulo ja epäonnistumisen tunne - miks ihmeessä menin syömään jotain hiton pannaria, josta en edes pidä. Ja kaiken lisäksi - mulla on tavoitteena syödä pääasiassa raakaruokaa.

Seuraavaksi tein jotain, mitä en yleensä tee sen jälkeen kun olen syönyt jotain mielestäni "epäsopivaa" (yleensä jatkan syömistä). Kävin makaamaan sängylle ja ajattelin:

Okei, mä söin juuri pannaria. Taisin luulla, että mulla oli nälkä, vaikkei mulla todellisuudessa ollut. Mä en tarvinnut sitä, mutta söin sen silti. Se ei maistunut erityisen hyvältä. Nyt voin jäädä tähän makaamaan ja itkeä pannarin takia. Kuulostaapa säälittävältä. Itkemisen sijaan voisin lähteä kaupungille, niinkun eilen suunnittelin. Ja hei - eihän siinä pienessä määrässä pannaria voi olla enempää kun 200 kcal, luultavasti vähemmän.

Saattaa kuulostaa ehkä turhan pikkutarkalta pohdiskelulta, mutta tällaista mä todella ajattelin. Ja jotain tämän suuntaista mä yleensä ajattelen, kun olen syönyt jotain, mitä mun ei ollut tarkoitus syödä. Tän ajatusprosessin purkaminen tarjosi mulle kuitenkin tärkeän oivalluksen: ahmiminen alkaa negatiivisesta ajattelusta. Ei pieni annos pannaria pakota mua tyhjentämään jääkaappia, vaan syömisen jälkeen päässä vellovat negatiiviset ajatukset, jotka käskevät lyömään kaiken läskiksi.

Jos mä suljen silmäni hetkeksi ja kuvittelen onnistuneen loppupäivän ahmimispäivän sijaan, mä alan uskoa sen onnistumiseen. Sitten niin vain tapahtuu, koska luontainen motivaatio ottaa jalat alle, eikä mun tarvitse pakottaa itseäni. Niin vaan tapahtuu, koska mä luotan siihen, että niin käy.

Itsensä kuuntelemisesta

Tämä aamupäivä meni nenä kiinni ruudussa, teidän blogejanne selaillessa. Noh, tein mä muutakin. Valmistin aamulla vihersmoothieta (josta ei tullu kyllä yhtä hyvää kun viimeks, mutta silti nam) ja söin äsken pari omenaa ja vähän cashew pähkinöitä. Tää raakaruokailu on sujunu vaihtelevalla menestyksellä kolmen päivän ajan. Sunnuntaina söin kesäkurpitsa"pastaa" herkkusienikastikkeella (johon tuli liikaa valkosipulia), mutta nautin kuitenkin aterian syömisestä. Samana päivänä tein sitten vihersmoothieta, joka (sattumalta) maistui taivaalliselta. Maanantaina taas pää sanoi piip, olin ollut varmaankin liian kauan syömättä ja kuvittelin himoitsevani muroja. Noh, söin muroja ja tuli kamala olo. 

Eilen palauduin taas raakalinjalle. Tein ihanaa salaattia, johon tuli punajuuriraastetta, porkkanaraastetta, rucolaa ja sydänkaalia, sekä kastiketta cashew-pähkinöistä, punasipulista ja valkosipulista (merisuolaa, oliiviöljyä, vettä). Nähtävästi tein jotakin oikein - NAM. Se ruoka "osui" juuri oikeaan paikkaan! Illalla söin vielä muutaman cashew pähkinän ja porkkanaa, mutta ei edes huvittanut mättää mitään. Tänään ajattelin tehdä jotain samankaltaista salaattia. Piipahdin eilen myös Ruohonjuuressa, mukaan tarttui Steviaa ja hamppuprotskujauhetta, jota ajattelin käyttää palautusjuomassa esim. jumpan tai lenkin jälkeen. Olisi tarttunut muutakin, mutta kukkaro sanoi et osta.

Ehkä hämmentävintä tässä raakaruokakokeilussa on ollut mm. avocadoon ja pähkinöihin tutustuminen. Aiemmin olin ihmetellyt miksi kukaan haluaisi syödä hedelmää, jossa on hirvittävästi rasvaa ja kaloreita (muihin hedelmiin verrattuna). Mutta avocadohan on ihanaa! Se tekee monesta keitosta ja pirtelöstä samettisempaa koostumuksensa takia, siinä on nimenomaan sitä hyvää rasvaa, niinkun pähkinöissäkin. Ja jos haluan terveemmän ihon, päänahkan ja kiiltävämmät hiukset, mun pitäisi uskaltaa käyttää rasvaa. Ainiin, ja siemenet! Niitä yritän myös lisätä salaatteihin pelotta.

Tänään myös makasin lattialla ja mietin, miksi en ole koskaan vaatinut apua masennukseeni. Lukiossa mainitsin sen tunteistani ohimennen terkkarille, mutta terkkari sanoi niinkuin äitikin - ja kaikki muut ympärilläni: "kyllä se siitä, nyt vaan painat kirjotukset läpi niin kyllä se siitä helpottuu". Painoin kirjotukset läpi. Ahmin, en nukkunut ja itkin joka päivä. Mulla oli pari paniikkikohtausta viikossa - en edes tiennyt mitä ne oli vasta kun myöhemmin ja jatkoin vaan samalla lailla kun ennenkin.

Nyt ajattelen, että toi terkkari ei selvästikään tehny oikein. Eikä mun vanhemmatkaan. Vaikka mä stressasin itseni lähes kuoliaaksi ja pääsin ne kirotut kirjotukset läpi, tuo aika vaikutti minuun niin negatiivisella tavalla, että olen melko varma, että kärsin sen seurauksista vieläkin. En ole koskaan ottanut tätä kaikkea pahaa mitä olen elänyt läpi ja käsitellyt sitä jonkun kanssa. Olen jatkuvasti saanut kuulla vaan, miten mun paha olo täytyisi vaan karaista pois ja mulle on uskoteltu eri tahoilta, että elämän kuuluukin olla vaikeaa ja raskasta. Tällä tavalla joku pieni sisäinen ääni mun sisällä on tukahtunut täysin ja vaikka tiedän, että teen väärin itseäni kohtaan, jatkan sitä, jatkan muiden ihmisten neuvojen noudattamista, sillä en ole koskaan oppinut kuuntelemaan itseäni.

Mun elämä on tällä hetkellä raskasta, vaikka en tee mitään. Olen silti stressaantunu. Tuntuu, kun olisin stressannut ja murehtinut "varastoon". Nyt puran niitä varastoja ja se vie kaiken energian. En käy koulua, mulla ei ole töitä ja ei hirveästi harrastuksiakaan. Näen harvoin ystäviäni. Silti tuntuu, kun mulla olisi kokopäivätyö. Ihan vaan selväjärkisenä pysyminen on taistelua.

Kävin eilen laboratiossa ja multa otettiin varmaan kymmenen putkea verta eri juttuja varten ja sen jälkeen sydänfilmi. Mua hävetti riisuuntua hoitajan edessä ja hätkähdin jokaista sen kosketusta mun paljaalla yläkropalla, kun se kiinnitti jotain johtoja. Mietin, miten vaikeaa se kosketukseen tottuminen oli silloinkin kun mulla oli joku poikaystävän tapainen. Hätkähdin aina kun T kosketti minua, ensimmäisillä kerroilla hyppäsin puoli metriä ilmaan säikähdyksestä, vaikka T kosketti vain selkää tai yritti ottaa kädestä. Sitten näin pettymyksen sen silmissä, kun se luuli, etten halua sen koskevan. Halusin, mutta en osannut selittää mistä nuo reaktiot tulivat.

Siitä on melkein vuosi ja yritän vieläkin miettiä, mistä nuo reaktiot tulivat. Olen niin tuskaisen tottunut istumaan kädet sylissä, luoden panssarin keskivartaloni ympärille ja varjelemaan itseäni muutenkin katseilta ja kostetuksilta. Huomiolta.
Älkää katsoko minua, minä olen läski.

Tänään haluaisin jaksaa mennä jumppaan. Ehkä muiden ihmisten seura piristäisi. On myös ihanaa kirjoittaa, blogin aloittaminen oli paras päätös aikoihin! Joinakin päivinä se, että saa vaatteet ylleen ja kengät jalkaan on ylivoimainen haaste. Kaikessa näyttää lihavalta, eikä huvita lähteä ihmisten ilmoille. Kun on saanut itsensä puoliväkisin ulko-oven toiselle puolelle, on niin väsynyt kaikeasta murehtimisesta, että tekisi mieli vaan kääntyä takaisin. Mutta tiedän, etten minä näitä ongelmiani ratkaise asunnossani istumalla.

Ongelmien ratkaisemisesta puheenollen, tuli taas hieman takapakkia. Labratuloksissa kestää kuulemma niin kauan, että jouduin siirtämään kontrollikäyntiä eteenpäin. Kun toimiston täti kertoi pahoitellen, että "se menee sitten helmikuun alkuun", olin tirahtaa itkuun. Olin niin ylpeä itsestäni, kun sain käytyä näytteenotossa, mutta nyt... pitää vain odottaa.

Musta joutsen

Katsoin juuri Natalie Portmanin tähdittämän Black swanin. Se oli kauneimpia ja riipaisevimpia leffoja, joita oon nähny aikoihin! Tekisi mieli katsoa heti uudelleen. Natalie on niin kaunis, että voisin itkeä kateudesta! 

(Mila Kunis on myös upea)

Natalie on niin siro ja hento, täydellinen balleriinan rooliin :)

Kaunis ja pelottava leffa kaiken kaikkiaan. Herätti kuitenkin monenlaisia tunteita omaan elämään liittyen. Varsinkin päähenkilön suorituspaineet ja täydellisyydentavoittelu oli jotakin, mihin pystyin samaistumaan tuskallisen hyvin.

Myös ehkä parasta (pahinta) thinspota ikinä. Luin netistä, että sekä Natalie että Mila olivat laihduttaneet hurjasti rooliaan varten, treenanneet kuukausia ja syöneet niukasti. Mutta silti - en voi muuta kun ajatella, että tuollaisen kropan minäkin haluan. Haluan olla noin pieni ja laiha, ettei paljoa sitä laihemmaksi pääsekään.

Hmm. Ja mihin unohtui parantumismyönteisyys?

Kehon herättelyä horroksesta

Edellinen postaukseni käsitteli veganismia - ja ravintoasiat ovat pyörineet ajatuksissa kiihkeästi, kuten aina. Tällä kertaa puhaltavat uudet tuulet. Olen joutunut toteamaan ettei nykyinen ruokailutyylini voi jatkua millään. Teen niin paljon hallaa keholleni tällä ahmimis- ja paastokierteellä. Olen yrittänyt pohtia miten voisin paikata tekemiäni vahinkoja ravinnolla. Olen nimittäin kohdellut kehoani kuin kaatopaikkaa! Ja olokin on sen mukainen. Ahmimisetkin saatta osittain johtua siitä, että kehoni yrittää saada kaipaamiansa ravintoaineita (vaikka olen varma, että se on suurelta osalta myös tunteisiin liittyvää).

Olen pyöritellyt pitkään mielessäni ajatusta raakaruokaviikosta. Olen lukenut paljon ihmisten kokemuksia raakaruoasta ja 90% niistä on positiivisia! Monet ovat kertoneet raakaruoan puhdistavan kehoa, antavan elinvoimaa ja vaikuttavan mielialaan ja jaksamiseen huomattavasti. Vaikutukset ovat tietysti yksilöllisiä, mutta jotkut raakaruokavalioon "kertaheitolla" siirtyneet ovat kuvailleet, että ensimmäisen parin viikon sisällä saatta tulla kipeäksi tai esimerkiksi ihoon saatta tulla yhtäkkiä paljon finnejä, koska keho puhdistautuu ja kuona-aineet poistuvat tätä kautta. Tilanne normalisoituu kuulemma ajan kuluessa.

Kehoni kaipaisi kovasti jonkinlaista herätystä! Mielialakin on parin-kolmen viime kuukauden aikana ollut ihan pohjalukemissa. Olisi ihanaa tuntea itsensä vaihteeksi energiseksi ja voimakkaaksi. Tuntuu kuin olisin aivan loppuunkulutettu. Elämä tuntuu sata kertaa raskaammalta kun yleensä.

Nyt olisi hyvä aika aloittaa, sillä olen taas omalla asunnollani ja ajatuksetkin tuntuu hieman selkeytyneen sitten joulukuun. Tällä hetkellä mulla ei myöskään ole mitään aikaavieviä velvollisuuksia, joten voisin heittäytyä tähän ihan täysillä mukaan - ilman että käyttäisin tekosyynä ajanpuutetta.

En tiedä mistä olen repinyt tätä intoa ja uutta toivoa. Vaikka tunnen itseni niin voimattomaksi ja pohjattoman väsyneeksi, aivot eivät luovuta vaan yrittävät koko ajan keksiä luovia ratkaisuja elossa pysymiseksi. Nyt olen kai tullut taas jonkun tien päähän, eikä mulla ole muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa suuntaa. Ehkä sekin vaikuttaa, että oon ollu masentunu aiemminkin (suurin osa ylä-asteesta ja lukiosta), joten tunnistan uupumisen merkit itsessäni.

Olen myös ollut onnellinen - ja parasta lääkettä ovat hyvät muistot. Olen varma, että viime/toissavuoden ihanat kokemukset ovat osasyy siihen, etten nytkään tahdo antaa perkiksi, sillä tiedän millaista on olla innoissaan elämästä ja haluan vielä kokea sen uudelleen! Sen takia yritän pelastaa itse itseni - että voisin vielä joskus tulla onnelliseksi!

Tänään olen kävellyt runsaan tunnin tonnin painoinen reppu selässäni ja raahaten suurta kassia (eh, bussikortti unohtui), joten pakko kohta painua pehkuihin. Toivottavasti saan unta! Pakko lähteä huomenna ruokaostoksille (jääkaapissa odotti väsynyttä matkustajaa pelkkä kuivahtanut inkiväärinpala)... ostoskoriin tarttuu ainakin tuoreita vihanneksia ja hedelmiä!

Kerron sitten miten raakaruokakokeilu lähtee käyntiin :)

Kodista ja epävarmuudesta

Tänään oli yllättävän mukava päivä. Olen ollut kotosalla, tuijottanut tv:tä ja hengaillu perheen kanssa. Ihanan rentoa vaihteeksi - ei mitään ihmeellistä. Huomenna nousen junaan ja matkustan toiselle puolelle Suomea, omaan kotiin.

Vaikeimpina aikoina, kun syömishäiriön ollessa täysissä voimissaan, on usein tunne, ettei missään ole hyvä olla. Omassa rauhassa on huono olla, koska on itse pahin vihollisensa. Yksin voi syödä itsensä ähkyyn. Yksin voi oksentaa, eikä tarvitse pelätä, että kukaan kuulisi. Yksin voi maata vatsa pullollaan sängyllä ja voida rauhassa pahoin. Voi valvoa vaikka koko yön tehden hurjia suunnitelmia. Yksin voi myös harhailla tuntikaupalla supermarketeissa, tutkia tarkkaan ruokapaketteja ja poistua tyhjin käsin, eikä kukaan ihmettele. Yksin ollessa voi paastota koko päivän ja tuntea kuvotusta ja huimausta, ilman että kenenkään tarvitsee olla huolissaan.

Tämän jatkuvan hullunmyllyn keskellä alkaa kaivata kotiin. Toisaalta, kotona kaapit pursuavat ruokaa. Jääkaappi on aina vähintään puolillaan, pakastimessa on yleensä varalta jäätelöä ja kuivakaapissa makeisia. Kotona kehotetaan ottamaan perunamuusia, jossa on käytetty ihan oikeaa voita ja vielä sokerista omenapiirakkaa jälkiruoaksi. Kiusauksia on kaikkialla. Vaikka ensimmäisenä lomapäivänä olen varma, etten sorru niistä mihinkään - kolmantena iltana kolistelen kuivakaapin ovia kymmenen aikaan illalla. Hermostuttaa. Pakko saada jotain makeaa. 


En tiedä mihin mun kaikki itseluottamus on kadonnut. Tuntuu, kun eläisin tyhjän päällä. Mikään ei ole varmaa. En voi luottaa näläntunteeseen, elimistöni on niin sekaisin. En voi luottaa ruokaan, sillä se on lihottanut minut tällaiseksi läskipalleroksi. En voi luottaa itseeni, sillä joskus teen itselleni hyvin pahoja asioita. Haluaisin ostata huolehtia itsestäni ja elää reilusti - ilman tätä valehtelua, piilottelua ja ruoan kanssa leikkimistä. Tämä ahmimisen ja paastoamisen luoma jatkuva epävarmuus estää minua elämästä. En saa otetta mistään. En kykene mihinkään pitkäjänteiseen toimintaan, sillä se keskeytyisi kun pitää juosta kauppaan, syödä, laskea kaloreita tai muuta typerää. Aina täytyisi tehdä tai miettiä jotakin ruokaan liittyvää. Joka päivä pitäisi syödä vihanneksiakin puoli kiloa päivässä ja huolehtia riittävistä ravintoaineiden saannista ja... miten tämä onnistuu joiltakin luonnostaan? Tuntuu kun yrittäisin jonglöörata seitsemällä kissalla yhtä aikaa. Aivan järjentöntä - ja mahdotonta.

Pitkän pohdiskelun jälkeen...

Tänään päätin, että jätän maitotuotteet pois ruokavaliostani joksikin aikaa. Oon ollu kasvissyöjä noin pari vuotta, mutta nyt voisin nimittää itseäni vegaaniksi. En ota mitään paineita tän siirtymän kanssa - jos musta alkaa tuntua, että kaipaan maitotuotteita, otan ne takaisin ruokavalioon. En kyllä usko niin tapahtuvan, sillä lähiaikoina on tullut käytettyä maitotuotteita todella harvoin. En nykyisin juo enää kahviakaan, joten "tavan maito on halvempaa ku soijamaito" - ajattelu on jäänyt pois. Olen silloin tällöin käyttänyt raejuustoa ja maitorahkaa, mutta tällä hetkellä koen syöväni itselleni sopivimmalla tavalla käyttämällä kasviksia, hedelmiä, marjoja, papuja ja pähkinöitä/siemeniä. Oon myös lukenu paljon veganismista, raakaruoasta, "maitopropagandasta" ja "proteiinimyytistä" - ja tuntuisi tällä hetkellä jotenkin älyttömältä poimia ostoskärryynsä lehmänmaitoa kaiken oppimansa jälkeen.

Eettiset syyt on myös osasyy mun valintaan. En halua, että mun rahoilla tuetaan millään tavalla lihantuotantoa. Jos mulla on kerran mahdollisuus valita - miksi en tekisi parasta mahdollista valintaa oman terveyteni, ympäristön ja eläinten kannalta? Oikeastaan päätös on silloin erittäin yksinkertainen.

Salailua

Tänään seikkailin suomalaisen kirja-alessa jo aamutuimaan, keräsin koriini kasan luettavaa ja vingutin isän visaa kassalla. Ainakin positiivista kotona olemisessa on se, että isä haluaa ilahduttaa zombien näköistä tytärparkaansa tarjoutumalla maksamaan ruoan (eikä tarvitse edes ottaa halvinta mahdollista), kirjat, lehdet ja kosmetiikan - kun se on kotonakin niin harvoin. Onhan se mukavaa. Tuntuu vaan, etten ansaitse oikein mitään tästä.

Välillä en jaksa edes miettiä mitä tarvitsen tai mikä voisi tehdä oloni paremmaksi. Nukun ikkuna auki pakkasella ja puen lenkille päälle liian vähän. Syön ja syön ja syön - enkä tiedä miksi. Ei minulla ainakaan nälkä ole. Revin itseäni palasiksi ja haukun maan rakoon. Ja jos olen oikein väsynyt ja kyllästynyt tähän elämään, haukun muutkin. Sanon, että sinä olet tyhmä, koska teet näin ja näin. Manaan koko sukuni viimeistä serkkua myöten. Kiroan ja noidun. Hypin tasajalkaa ja ärisen vihasta.

Keskustelin äidin kanssa eilen pitkään.
Äiti: Tämänhetkinen sekoilusi on vain "vaihe", joka menee ohi automaattisesti. Aika parantaa haavat ja niin edelleen. Odotelehan vain. Sinullekin on luvassa ihan mukiinmenevä tulevaisuus. Kyllä sinä vielä ihmisiksi elät.
Minä: Mukava ajatus sinänsä, mutta en usko siihen. Jokainen tekee itse onnensa. Minä en pääse edes alkuun. Olen jumissa. Minä en etene mihinkään, päin vastoin. Olen juoksuhiekassa ja vajoan vain syvemmälle.
Äiti: Mikä se sinun pohjimmainen ongelmasi on? Mikä sinua vaivaa kaikista eniten elämässäsi?
Minä: En tiedä. Minulla on paljon ongelmia... (ja muuta ympäripyöreää pohdiskelua)

Porukat ei tiedä, enkä mä voi kertoa niille. Haluisin, että ne ymmärtäs mun mielialanvaihteluja täysin, mutta en vaan pysty kuvittelemaankaan että kertoisin mun ruokasekoilusta. Kai niillä on jotakin käsitystä asiasta, sillä onhan ne nähny mut kuihtuneenakin ja katellu peloissaan miten multa vaan tippu paino kuukausi kuukaudelta. Varmaan niiden mielessä toi aika oli joku "vaihe" myös. Ehkä ne ajatteli, että mulla meni sillon vähän liian lujaa ja nyt oon rauhottunu. Tähän vaikuttaa varmasti myös se, että mun siskollakin oli joku laihdutuskausi nuoruudessaan. Mutta mun siskolla on silti nykyään tasapainoinen suhde ruokaan, ei pakkomielteinen niinku mulla.

En oo kertonu kenellekään tutulleni syömisongelmastani täysin rehellisesti. Yhdelle parhaimmista ystävistäni oon kertonu jotain, mutta esimerkiksi ahmimisesta en voisi koskaan puhua edes hänelle (vaikka hän on läheisin ihminen minulle maailmassa). Ainoa, jolle oon avautunu on lääkäri ja terveydenhoitaja. Se oli yksi vaikeimmista asioista, joita oon tehny. Mietin pitkään uskallanko. Ja sitten päätin, että mun on pakko. Olen jo melkoisen yksin tässä maailmassa. Haluan, että mulla on edes joku joka tietää ja jolle voin soittaa jos tää kaikki käy liian ylivoimaiseksi. Onhan se vähän surullista, ettei se ole kukaan läheinen ihminen... mutta parempi tämäkin kuin totaalinen valheessa eläminen.

Seuraavaan lääkäriaikaan on vielä pari viikkoa. Mua pelottaa itseni ja se, vajoanko vielä syvemmälle.