Pitkästä aikaa!

En ole kirjoitellut tänne ikuisuuksiin (siltä se ainakin tuntuu), mutta lukijan kommentti herätti horroksesta ja ravistelin itseni avaamaan bloggerin. Kirjoittaminen on jäänyt osittain sen takia, että olen ottanut kunnolla etäisyyttä koko internetin syömishäiriö -maailmaan, proana on tiukasti boikotissa, sylin fooruimissa ei tule pyörittyä ihan sen vuoksi, etten halua tällä hetkellä lukea ihmisistä, joilla menee tosi huonosti. Olen silloin tällöin lueskellut muutamaa parantumismyönteistä sivustoa, mutta olen todennut itselleni parhaaksi menetelmäksi pysyä mahdollisimman kaukana kaikesta laihduttamiseen vähänkään liittyvästä informaatiosta. Mulla on omasta taakaa hirvittävästi negatiivisuutta ja ongelmia - tällä hetkellä en pysty murehtimaan toistenkin puolesta. Omat kehoon / painoon liittyvät ajatukset lähes pelkästään ahdistavat - en halua lietsoa mieltäni enää lisää tähän hulluuteen. Hurjaa ajatella, että kävin vielä joulun aikaan lähes päivittäin Höyhenessä, nyt... ei voisi vähempää kiinnostaa!

Edistystä on tapahtunut. Otan edelleen samaa mielialalääkettä, annostus on kasvatettu maksimiin. Vasta muutama kuukausi takana, täyden vaikutuksen saavuttaminen voi lääkärin mukaan viedä useita kuukausia, mutta luulen näkeväni jotain edistystä jo nyt. Pidän joulua jonkinlaisena merkkipaaluna, silloin olin synkimmilläni ja sen jälkeen "hakeuduin hoitoon". Vietin joulun kotona ja ahmin valtavasti. Olin todella onneton ja masentunut. Silloin oli paljon päiviä, joina en lähtenyt kotoa lainkaan. Korkeintaan poikkesin lähikauppaan, mutta joskus en vain jaksanut siistiytyä tarpeeksi kehdatakseni poiketa edes sinne. Se oli surullista aikaa. Peittoa korviin, verhot kiinni.

Muutama "aktiviteetti" auttoi mua eteenpäin, nää pakolliset - työnhaku ja toimeentulotuen hakeminen, pakotti raahaamaan itsensä keskustaan pari kertaa viikossa. Tän lisäksi hain kesätöitä ja paikkaa erääseen ryhmään, josta kerron ehkä myöhemmin lisää. Joka tapauksessa, tuntui, että kasvatin vähän selkärankaa takaisin. Ehkä musta sittenkin olisi ihmisiksi.

Kävin tapaamassa lääkäriäni muutaman kerran ja sain vuodatettua sille kaiken. Puhuminen oli vaikeaa, mutta tunsin tulevani kerrankin kuunnelluksi ja ymmärretyksi! Kun yritin kertoa masennuksestani lukioaikana terkkarilleni, minua taputeltiin päähän. Ensimmäistä kertaa elämässäni joku ottaa mun pahan oloni tosissaan. Saan sellaista apua, jota olen kaivannut kipeästi jo vuosia.

Tämä on vasta alkua. Lääkärin kautta sain lähetteen myös psykiatrille ja ravitsemusterapeutille. Se tuntuu oikealta - odotan näitä tapaamisia tosi kovasti. Tuntuu oudolta todeta, mutta olen lähes innostunut kaikesta tästä!

Kaikki ei mene vieläkään ihan putkeen, huonoja päiviä on. Mutta on hyviäkin! Sellainen päivä, että jäisin peiton alle, olisi melkoinen harvinaisuus nykyisessä elämässäni. Tunne on tuttu: hyi minua olen ruma läski en varmasti lähde mihinkään kaikki inhoavat minua, mutta nyt se ei enää hallitse minua. Joskus jopa onnistun voittamaan sen naurulla ja pilkkaamaan negatiivisuuttani: senkin jääräpää, olet niin dramaattinen!

Kaiken kaikkiaan kuulu siis parempaa. Melkein hyvää.

I want my body back

Miten voi olla, että laihduin "epäterveellisillä menetelmillä" 10 kiloa ja olin onnellinen...? Miksi en voi vaan tehdä sitä uudelleen? Alkoholia, alkoholia ja krapulapäiväivinä ei pysy mikään sisällä.

 Ei tän elämän kuuluisi olla niin vaikeaa kun se ollut mulle viimeisen puolen vuoden ajan. Ei sen kuuluisi olla jatkuvaa himoja vastaan taistelemista! Ja mitä puhutaan normaalista syömisestä... voinhan mä katsoa kellosta, että millon on lounas ja millon päivällinen... laskea kalorit viikon ajalta niin, että se lukema pysyy tuhannen sisällä ja se on musta melkein ookoo, mutta sorrun aina. Ahmin vähintään kerran viikossa - se on ikävä totuus. Ja jos mä eläisin ilman "rajoituksia" (rajoitukset on kuulemma pahasta), mä ahmisin koko vitun ajan ja olisin tähän mennessä lihonut vähintään 200 kiloiseksi somaksi valaaksi.

Eli nyt mun on vaan todettava, etten voi elää näin, koska jos lihon vielä lisää, mua 
ei pian ole. Mikään ei ole surullisempaa mun elämässä tällä hetkellä kuin se, ettei mulla enää ole sitä vartaloa, jossa sain elää vähän aikaa. Haluan sen takaisin heti nyt, enkä hyväksy kieltävää vastausta.

Siihen saakka olen enemmän tai vähemmän epätoivoinen... mutta jos se päivä koittaa, kestän tämän :)