Tänään mulla on hyvä fiilis. Vaaka näyttää vähemmän ja ei huvita syödä. Tai ei ainakaan huvita
mättää, se on tärkeintä. Tein juuri porkkana-ananas-kurkku-salaattia ja se odottaa nätisti jääkaapissa. Haluaisin päästä siihen tilaan, jossa mun himot kohdistuu
raikkaaseen veteen, tuoreisiin hedelmiin ja suussa ihanasti raksuviin vihanneksiin, eikä
kaikkeen mahdolliseen syötäväksi kelpaavaan.
Niinä iltoina kun olen kyllästynyt odottamaan - kyllästynyt siihen etten ole
ihana kaunis täydellinen itsevarma menestyvä onnellinen laiha tällä minuutilla, jokin sairas logiikka mun päässä käskee mua juoksemaan lähimpään Siwaan ja kahmimaan korini täyteen
lohtua herkkujen muodossa... ja se on helvetin masentavaa! Miten voin toistaa saman uudelleen kuin robotti, vaikka tiedän, että seuraavana päivänä
haluan kuolla sen paskan takia jota olen itseeni ahtanut? Se hirveä pettymys itseensä on pahinta. Ja ajatus siitä urakasta mikä on edessä kun tietää, että näistäkin kaloreista on hankkiuduttava eroon. Se kauhu, jonka kokee joka kerta numeroiden noustessa... tekisin
mitä tahansa ettei minun tarvitsisi tuntea sellaista. Jos parempaan paikkaan pääseminen vaatii syömättömyyttä tai kaloreiden laskemista, ei mulla kai ole muita vaihtoehtoja. Mun on korjattava jollakin se tuho, jota saan aikaan ahmimisella.
Parasta mitä voisin kuulla tällä hetkellä on, että joku lupaisi mulle etten tule enää koskaan ahmimaan. Vapautuisin niin suuresta taakasta! Mun elämässä ois paljon vähemmän murhetta ja huolia. En olisi niin estynyt monissa tilanteissa...
Huh. Tällaista mä mietin päivinä, joina mulla on
hyvä fiilis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti