Kaksi päivää elämästä

Mulla meni 4 päivää suorastaan fantastisesti syömisten osalta: sunnuntaista keskiviikkoon. No, keskiviikkona oli sit tää kauan odotettu lääkäriaika. Olin jopa liian aikaisin paikalla, joka on mulle hyvin epätavallista. Tuntui, että olin vähän lukossa lääkärin kanssa jutskaillessa. Tää mun lääkäri on nuori nainen, joka on todella fiksu. Siis oikeasti tosi nopeaälyinen, tarkka ja päättelykykyinen. Ei mikään "öö"-täti! Ajattelin sit ton mun kankeuden johtuvan vaan siitä, että mulla oli aikamoinen alemmuudentunne tollasen superihmisen edessä. Ja tottakai siitä, että piti avautua niistä asioista, joita häpeää ja peittelee eniten elämässään.

Se lääkäri sitten kyseli miten oon pärjäilly ja onko mitään muuttunut sitten edellisen käynnin. Myönsin ujostellen, että paskasti menee, ahmitaan edelleen ja niin - koulukin tuli keskeytettyä. Lääkäri kyseli sit koulun keskeyttämisestä liudan kysymyksiä ja teetti sen jälkeen pari testiä. Niistä kävi sit aika hyvin ilmi, miten ahdistunu ja pelokas oon nykyään. Oon jotenkin niin keskittyny tähä bulimiaan, etten edes ajatellut mainita aiemmin, että onhan mulla sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta ja ties mitä. Tietysti nää kaikki liittyy jollakin tavalla toisiinsa ja tätä ongelmien vyyhtiä tässä lähdetään kai sitten selvittämään.

Oli kyllä helpottavaa, että tulin ymmärretyksi, vaikka en saanutkaan paljoa sanottua. Jotenkin toi lääkäri osasi jatkaa mun sanoja silloin kun ne loppuivat kesken ja esitti pieniä kysymyksiä, että päästiin eteenpäin. Sitten se kysyi mun suhtautumista lääkkeisiin ja sanoin, että voisihan niistä olla hyötyä. Haluan kaiken mahdollisen avun. Mulle määrättiin sit aloitusannos Seronilia. Oon ottanu sitä nyt pari päivää, eikä se oikein tunnu missään. Mut se kuulemma vaatikin pitemmän aikavälin toimiakseen (eikä se silti sovi kaikille).

No lääkärin jälkeen olin ajatellu mennä sit ulos lounaalle. Olin aika hölmö, ajoitin kaksi tollasta stressaavaa tapahtumaa yhdelle päivälle. Eihän se lounaalla käyminen sit onnistunut... Menin yhteen kasvisruokapaikkaan ja jätin takin naulakkoon ym. Sit katsoin sinne ruokasaliin ja siellä oli ihan sikana ihmisiä. Olin sit vähän aikaa siinä jonossa, mut sit tuli sellanen paniikki-olo ja käännyin takas. Pari tyttöä katto siinä eteisessä ihmeissään kun heitin takin kiireellä niskaan ja suurinpiirtein juoksin ulos. Se siitä.

Samana iltana ois ollu vielä Sylin vertaistukitapaaminen, mutta on nyt sanomattakin selvää, etten sinne selvinnyt. Kun tulin kotiin, mulla oli ihan järkyttävän hermostuttava olo, kädet suurinpiirtein täris kun rupesin laittaa ruokaa. Söin sit jotain wokkia ihan normaalin annoksen. Sen jälkeen ajattelin ottaa jälkkäriksi vadelmia ja kaataa vähän soijamaitoa päälle. No tein niin ja naks. Siitä se sitten lähti, otin toisen kulhollisen ja pian oli vadelmapussi tyhjä. En tajuu, ku mulla ahminta voi lähteä vaikka ihan terveellisestäkin ruoasta! En ole koskaan turvassa...

Yritin vielä oikein tosissani vakuutella itselleni, että pääsisin tosta "yli", eikä mun tartteis jatkaa syömistä. Päässä kuului kuitenkin niin kova meteli, että jääkapillehan siitä päädyttiin. Söin iltamyöhään sit jotain ihme dippihommeleita ja sain kamalan närästyksen. Seuraavana päivänä tunsin, että peli oli ihan menetetty tän päivän osalta. En tiedä miks automaattisesti ajattelin niin, mutta jotenkin vaan en edes pystyny taistelemaan vastaan, mussa ei ollu mitään pontta. Söin ihan sikana riisipuuroa kanelilla. En koskaan syö riisipuuroa. Joulunakin vältän sen syömistä viimeiseen saakkaa, koska olen aina ajatellut, etten pidä siitä. No menin sit kauppaan "palauttaa pulloja" ja ostin pullonpalautusrahoilla mm. suklaata ja rusinoita. Juoksin suurinpiirtein takaisin kotiin syömään niitä.

Sit jossain vaiheessa iltaa aloin vaan automaattisesti litkiä vettä. Join, join ja join. En edes ajatellut aionko oksentaa vai en, en ajatellu muuta kuin, että juon tätä vettä nyt niin paljon kuin suinkin pystyn. Sitten päätin, että oksennan vähän, että tulee helpompi olo ja saan nukuttua. Oksensin sitten vähän. Sit rupesin vaan ajattelee, että miks en samantien oksentaisi vähän lisää. Sit aloin oikein kunnolla laattailla, ajattelin vaan, että "äkkiä enneku kämppis tulee kotiin". Ja tyhjensin itseni ihan kokonaan, siivosin kiltisti sotkut, pesin kasvot ja hampaat. 

Kämppis tuli aamuyöstä kotiin. Se oli vähän hiprakassa ja naurettin jollekkin jutulle hämärässä eteisessä. Jos se ois räpsässyt valot päälle, se ois nähny, että mun kasvot on niin turvoksissa tuntien laattaussessiosta, että näytän siltä, että olisin joutunut ampiaisparven hyökkäyksen kohteeksi. Hihitteltiin siinä pimeässä ja piilouduin sit huoneeseeni. En saanut unta. Oli outoa mennä nukkumaan tyhjällä vatsalla, siitä on nimittäin pitkä aika kun viimeksi tuli laatattua tähän tapaan... Liikaa käsiteltävää kahdelle päivälle.

Tänään olen taas syönyt ok:sti ja kummastellut normaalia olotilaani. Ihan kun eilistä ei olisi ollutkaan.

Mehupäivä

Eilen lipsahti taas ahmimisen puolelle, mutta tänään en todellakaan lähde enää sille tielle. Vaikka en oo päässy ahmimisesta kokonaan eroon, musta tuntuu, että nyt mun on vaikeampi kadota "ahmimiskoomaan", kun vielä viime vuoden puolella saatoin ahmia tyyliin 4 päivää putkeen. Nyt heräisin vähintään toisena päivänä 'todellisuuteen', että ei mitäs hittoa tässä ollaan tekemässä.
Tänään ei oo tehny mieli syödä (kas kummaa), mutta ajattelin kuitenkin, että joitan ravintoa ois hyvä saada. Kipsuttelin äsken kauppaan hakemaan pullollisen luomu porkkanatäysmehua (750 ml) ja vetäisin sen tossa jäiden kera. Nyt on ihan hyvä fiilis - ja aamuinen päänsärkykin on tipotiessään.

Tänään ajattelin vielä (vaatimattomasti) kääntää kämpän nurin, putsata joka kolkan ja ehkä (pienen pieni ehkä) käydä vielä rauhallisella iltalenkillä. Voisin alottaakkin jo nytten :)

Ainiin! Tilasin Anttilan alennusmyynnistä crosstrainerin! Oon tosi innoissani kyseisetä laitteesta. Sen pitäis tulla noin viikon sisällä (tilasin kotiovelle toimituksen). Just sen takia haluun mm. siivota, että on tilaa sille :D Mut ajattelin ottaa tavoitteeksi crossailla 40 min päivässä. Onnistuukohan?

I want my body back

Miten voi olla, että laihduin "epäterveellisillä menetelmillä" 10 kiloa ja olin onnellinen...? Miksi en voi vaan tehdä sitä uudelleen? Alkoholia, alkoholia ja krapulapäiväivinä ei pysy mikään sisällä.

 Ei tän elämän kuuluisi olla niin vaikeaa kun se ollut mulle viimeisen puolen vuoden ajan. Ei sen kuuluisi olla jatkuvaa himoja vastaan taistelemista! Ja mitä puhutaan normaalista syömisestä... voinhan mä katsoa kellosta, että millon on lounas ja millon päivällinen... laskea kalorit viikon ajalta niin, että se lukema pysyy tuhannen sisällä ja se on musta melkein ookoo, mutta sorrun aina. Ahmin vähintään kerran viikossa - se on ikävä totuus. Ja jos mä eläisin ilman "rajoituksia" (rajoitukset on kuulemma pahasta), mä ahmisin koko vitun ajan ja olisin tähän mennessä lihonut vähintään 200 kiloiseksi somaksi valaaksi.

Eli nyt mun on vaan todettava, etten voi elää näin, koska jos lihon vielä lisää, mua 
ei pian ole. Mikään ei ole surullisempaa mun elämässä tällä hetkellä kuin se, ettei mulla enää ole sitä vartaloa, jossa sain elää vähän aikaa. Haluan sen takaisin heti nyt, enkä hyväksy kieltävää vastausta.

Siihen saakka olen enemmän tai vähemmän epätoivoinen... mutta jos se päivä koittaa, kestän tämän :)

"SYÖ! SYÖ! SYÖ!"

Ei hitto, mitä mä teen. Oon taas ihan päälakeani myöten uponnut omaan pikku maailmaani, jossa merkitsee vain ruoka ja siitä puhdistautuminen. Tänä aamuna heräsin kaverin tekstariin, joka hehkutti hullua, villiä edelleisiltaa ja sitä kenen vierestä herättiin... tuli ihan epätodellinen olo. Tuollaista minunkin elämäni oli alle vuosi sitten. Nyt olen taas jossain niin syvällä, että vaihtaisin baari-illan mielelläni vaikka lattian moppaamiseen. Itsetunto ei vaan kestäisi mitään iloista hyppimistä ja tanssimista. Ei näillä läskeillä.

Tänään piti olla se niskastaottopäivä, mutta kahden päivän ahminnat tuntuvat silti elimistössä ja olo on raskas ja väsynyt. En sitten jaksanut tänäänkään vastustaa kiusauksia ja söin ehkä vähän päälle 1000 kalorin edestä - ei hirveästi, mutta liikaa. Tänään olisi pitänyt paastota.

Mun sisällä kiertää. Tuntuu, kuin koko suolisto olisi kietoutunut sisälläni yhdelle isolle umpisolmulle (pahoittelen mielikuvaa...). Mulla on yleensäkin joko nälkä ja heikottaa - tai sitten vatsa tuskallisen täynnä tai liiasta syömisestä sekaisin. Masennan itseni näillä syömistavoilla. Nää vatsavaivat antavat täydellisen tekosyyn olla tekemättä mitään - olla lähtemättä jumppaan tai asioita hoitamaan. Mutta lähi Siwaan jaksaa poiketa aina...

Mä olen hämmentynyt - ja niin on mun kehonikin. Se ei tiedä mitä ajatella, kun käsi tunkee suuhun välillä tuoretta pinaattia ja sen jälkeen sokerisia ja rasvaisia muroja. Ihan kun mun päässä joku tyyppi pyörittäisi jotain onnenpyörää, katsotaan mitä alkaa himottaa seuraavaksi. Vatsa ei ehkä tykkää, eikä ole oikein nälkäkään, mutta pää huutaa "SYÖ! SYÖ! SYÖ!" ja käsi tottelee.

Tekisi mieli lukita itsensä jonnekkin komeroon. Hyi hitto. Miksi maailma on täynnä ruokaa? Se ei koskaan lopu. Ja miksi mulla on tällaisia himoja, joita seuraamalla ajaudun sellaiseen paikkaan, jota ei edes tarvitsisi olla olemassa. 

Pilalla

Taas mä ahmin. Mä ahmin eilen ja tänään. Nyt se on loppu, tunnen sen. Nyt on se hetki, kun haluan vaan kaiken pois mun systeemistä. Mutta en halua laatata tai käyttää laksatiiveja enää koskaan, en mitään sellasta. Haluan niin kauas kun vaan pääsen tästä häiriöstä. Haluan, että se mun lääkäriaika ois jo, että voisin kertoa, miten huono olo mulla on. Nyt mun ei auta kun valvoa hiljaa ja litkiä vihreää teetä. Ja toivoa, että huomenna jaksan tehdä ne asiat, jotka mun täytyy.

Luulin oikeesti, että mulla meni hyvin. Kaikki lähti vaan niin nopeesti luisumaan taas samaa tuttua kaavaa... otan ensin vähän, maistan vaan vähän näitä muroja, että saan maun kielelle. Sitten mä lopetan. Voisin ottaa vähän lisääkin, kourallisen. Nyt mä ainakin lopetan. Entä jos otan vähän kuppiin ja kaadan tilkan maitoa päälle? Nyt mun sisällä on jo kulhollinen noita sokerisia muroja ja mä en edes halua lopettaa. Mun verensokeri huitelee jo taivaissa, tää on menoa, eikä mulla ole mitään mahdollisuutta pysäyttää tätä ketjureaktiota - toinen kulhollinen, sitten toinen, sitten toinen...

Katson itseäni peilistä. Läski. Surullinen, epävarma läski. Kaksikymppinen ylipainoisen pikkulapsen ruumiissa. Kato nyt noita jalkoja. Puhumattakaan tosta vatsasta. Sun on parasta vaan juosta kauppaan hakemaan lisää, sinä lihava lapsi. Miks koskaan erehdyit luulemaan, että voisit laihduttaa? Esität vaan ja pelleilet noiden terveysruokiesi kanssa. Teeskentelet vaan, ettet muka himoitse kaikkea syötäväksi kelpaavaa. Noniin, hopi hopi kauppaan! Vielä on viisikymppinen kukkarossa.

Hitto mä inhoan tätä jumittamista. Jokainen askel, jonka otan eteenpäin mitätöityy - tää syömishäiriö paiskaa mut aina lähtöruutuun. Mulla meni niin hyvin! Oon niin vihainen, että mun täytyi vajota tähän kahden päivän ahmimiskoomaan.

Seuraava pieni tavoite tämän kaiken sekasorron keskellä: yrittää pitää syöminen hallinnassa helmikuun toiseen viikkoon saakka. Sillon käyn taas lääkärillä. Viimeisetkin voimat on otettava nyt peliin - sillä tällä kertaa mä väännän vaikka rautalangasta sille naiselle, että APUA EN KESTÄ ITSEÄNI! AUTA MUA, KERRO MITÄ MUN TÄYTYY TEHDÄ - HALUAN PARANTUA!

Kuinka taltuttaa ahmimishimo

Tänään: kassillinen vaatteita kirpparilta, uudet sappaat ja iso kassillinen tuoreita vihanneksia ja hedelmiä kaupasta, mm. kotimaisia omenoita, porkkanaa, kurkkua, tomaattia ja salaattia. Ihana, yksin vietetty päivä kauppoja kierrellen, ainoa huono puoli tässä on se, ettei mulla ois todellakaan ollu varaa tuohon.

 
Eilen mun päässä tais naksahtaa jotain. Ajattelin, että perhana, mä pystyn tähän. Mun ei tarvitse mättää koko ajan! Mä voin ottaa vastuun itsestäni ja tulla iloisemmaksi. Tämä aamu oli konkreettinen esimerkki siitä, miten mä pelastin itseni huonolta päivältä (ahmimiselta).

Heräsin yhdeksältä, tein aamupalaksi smoothien. Nautiskelin sen ehkä liian nopeasti, joten en tuntenut oloani kylläiseksi sen jälkeen. Sitten säntäsin syömään pannaria. Söin sitä vähän. Sitten mulle tuli ihan hirvee alakulo ja epäonnistumisen tunne - miks ihmeessä menin syömään jotain hiton pannaria, josta en edes pidä. Ja kaiken lisäksi - mulla on tavoitteena syödä pääasiassa raakaruokaa.

Seuraavaksi tein jotain, mitä en yleensä tee sen jälkeen kun olen syönyt jotain mielestäni "epäsopivaa" (yleensä jatkan syömistä). Kävin makaamaan sängylle ja ajattelin:

Okei, mä söin juuri pannaria. Taisin luulla, että mulla oli nälkä, vaikkei mulla todellisuudessa ollut. Mä en tarvinnut sitä, mutta söin sen silti. Se ei maistunut erityisen hyvältä. Nyt voin jäädä tähän makaamaan ja itkeä pannarin takia. Kuulostaapa säälittävältä. Itkemisen sijaan voisin lähteä kaupungille, niinkun eilen suunnittelin. Ja hei - eihän siinä pienessä määrässä pannaria voi olla enempää kun 200 kcal, luultavasti vähemmän.

Saattaa kuulostaa ehkä turhan pikkutarkalta pohdiskelulta, mutta tällaista mä todella ajattelin. Ja jotain tämän suuntaista mä yleensä ajattelen, kun olen syönyt jotain, mitä mun ei ollut tarkoitus syödä. Tän ajatusprosessin purkaminen tarjosi mulle kuitenkin tärkeän oivalluksen: ahmiminen alkaa negatiivisesta ajattelusta. Ei pieni annos pannaria pakota mua tyhjentämään jääkaappia, vaan syömisen jälkeen päässä vellovat negatiiviset ajatukset, jotka käskevät lyömään kaiken läskiksi.

Jos mä suljen silmäni hetkeksi ja kuvittelen onnistuneen loppupäivän ahmimispäivän sijaan, mä alan uskoa sen onnistumiseen. Sitten niin vain tapahtuu, koska luontainen motivaatio ottaa jalat alle, eikä mun tarvitse pakottaa itseäni. Niin vaan tapahtuu, koska mä luotan siihen, että niin käy.

Kehon herättelyä horroksesta

Edellinen postaukseni käsitteli veganismia - ja ravintoasiat ovat pyörineet ajatuksissa kiihkeästi, kuten aina. Tällä kertaa puhaltavat uudet tuulet. Olen joutunut toteamaan ettei nykyinen ruokailutyylini voi jatkua millään. Teen niin paljon hallaa keholleni tällä ahmimis- ja paastokierteellä. Olen yrittänyt pohtia miten voisin paikata tekemiäni vahinkoja ravinnolla. Olen nimittäin kohdellut kehoani kuin kaatopaikkaa! Ja olokin on sen mukainen. Ahmimisetkin saatta osittain johtua siitä, että kehoni yrittää saada kaipaamiansa ravintoaineita (vaikka olen varma, että se on suurelta osalta myös tunteisiin liittyvää).

Olen pyöritellyt pitkään mielessäni ajatusta raakaruokaviikosta. Olen lukenut paljon ihmisten kokemuksia raakaruoasta ja 90% niistä on positiivisia! Monet ovat kertoneet raakaruoan puhdistavan kehoa, antavan elinvoimaa ja vaikuttavan mielialaan ja jaksamiseen huomattavasti. Vaikutukset ovat tietysti yksilöllisiä, mutta jotkut raakaruokavalioon "kertaheitolla" siirtyneet ovat kuvailleet, että ensimmäisen parin viikon sisällä saatta tulla kipeäksi tai esimerkiksi ihoon saatta tulla yhtäkkiä paljon finnejä, koska keho puhdistautuu ja kuona-aineet poistuvat tätä kautta. Tilanne normalisoituu kuulemma ajan kuluessa.

Kehoni kaipaisi kovasti jonkinlaista herätystä! Mielialakin on parin-kolmen viime kuukauden aikana ollut ihan pohjalukemissa. Olisi ihanaa tuntea itsensä vaihteeksi energiseksi ja voimakkaaksi. Tuntuu kuin olisin aivan loppuunkulutettu. Elämä tuntuu sata kertaa raskaammalta kun yleensä.

Nyt olisi hyvä aika aloittaa, sillä olen taas omalla asunnollani ja ajatuksetkin tuntuu hieman selkeytyneen sitten joulukuun. Tällä hetkellä mulla ei myöskään ole mitään aikaavieviä velvollisuuksia, joten voisin heittäytyä tähän ihan täysillä mukaan - ilman että käyttäisin tekosyynä ajanpuutetta.

En tiedä mistä olen repinyt tätä intoa ja uutta toivoa. Vaikka tunnen itseni niin voimattomaksi ja pohjattoman väsyneeksi, aivot eivät luovuta vaan yrittävät koko ajan keksiä luovia ratkaisuja elossa pysymiseksi. Nyt olen kai tullut taas jonkun tien päähän, eikä mulla ole muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa suuntaa. Ehkä sekin vaikuttaa, että oon ollu masentunu aiemminkin (suurin osa ylä-asteesta ja lukiosta), joten tunnistan uupumisen merkit itsessäni.

Olen myös ollut onnellinen - ja parasta lääkettä ovat hyvät muistot. Olen varma, että viime/toissavuoden ihanat kokemukset ovat osasyy siihen, etten nytkään tahdo antaa perkiksi, sillä tiedän millaista on olla innoissaan elämästä ja haluan vielä kokea sen uudelleen! Sen takia yritän pelastaa itse itseni - että voisin vielä joskus tulla onnelliseksi!

Tänään olen kävellyt runsaan tunnin tonnin painoinen reppu selässäni ja raahaten suurta kassia (eh, bussikortti unohtui), joten pakko kohta painua pehkuihin. Toivottavasti saan unta! Pakko lähteä huomenna ruokaostoksille (jääkaapissa odotti väsynyttä matkustajaa pelkkä kuivahtanut inkiväärinpala)... ostoskoriin tarttuu ainakin tuoreita vihanneksia ja hedelmiä!

Kerron sitten miten raakaruokakokeilu lähtee käyntiin :)

Kodista ja epävarmuudesta

Tänään oli yllättävän mukava päivä. Olen ollut kotosalla, tuijottanut tv:tä ja hengaillu perheen kanssa. Ihanan rentoa vaihteeksi - ei mitään ihmeellistä. Huomenna nousen junaan ja matkustan toiselle puolelle Suomea, omaan kotiin.

Vaikeimpina aikoina, kun syömishäiriön ollessa täysissä voimissaan, on usein tunne, ettei missään ole hyvä olla. Omassa rauhassa on huono olla, koska on itse pahin vihollisensa. Yksin voi syödä itsensä ähkyyn. Yksin voi oksentaa, eikä tarvitse pelätä, että kukaan kuulisi. Yksin voi maata vatsa pullollaan sängyllä ja voida rauhassa pahoin. Voi valvoa vaikka koko yön tehden hurjia suunnitelmia. Yksin voi myös harhailla tuntikaupalla supermarketeissa, tutkia tarkkaan ruokapaketteja ja poistua tyhjin käsin, eikä kukaan ihmettele. Yksin ollessa voi paastota koko päivän ja tuntea kuvotusta ja huimausta, ilman että kenenkään tarvitsee olla huolissaan.

Tämän jatkuvan hullunmyllyn keskellä alkaa kaivata kotiin. Toisaalta, kotona kaapit pursuavat ruokaa. Jääkaappi on aina vähintään puolillaan, pakastimessa on yleensä varalta jäätelöä ja kuivakaapissa makeisia. Kotona kehotetaan ottamaan perunamuusia, jossa on käytetty ihan oikeaa voita ja vielä sokerista omenapiirakkaa jälkiruoaksi. Kiusauksia on kaikkialla. Vaikka ensimmäisenä lomapäivänä olen varma, etten sorru niistä mihinkään - kolmantena iltana kolistelen kuivakaapin ovia kymmenen aikaan illalla. Hermostuttaa. Pakko saada jotain makeaa. 


En tiedä mihin mun kaikki itseluottamus on kadonnut. Tuntuu, kun eläisin tyhjän päällä. Mikään ei ole varmaa. En voi luottaa näläntunteeseen, elimistöni on niin sekaisin. En voi luottaa ruokaan, sillä se on lihottanut minut tällaiseksi läskipalleroksi. En voi luottaa itseeni, sillä joskus teen itselleni hyvin pahoja asioita. Haluaisin ostata huolehtia itsestäni ja elää reilusti - ilman tätä valehtelua, piilottelua ja ruoan kanssa leikkimistä. Tämä ahmimisen ja paastoamisen luoma jatkuva epävarmuus estää minua elämästä. En saa otetta mistään. En kykene mihinkään pitkäjänteiseen toimintaan, sillä se keskeytyisi kun pitää juosta kauppaan, syödä, laskea kaloreita tai muuta typerää. Aina täytyisi tehdä tai miettiä jotakin ruokaan liittyvää. Joka päivä pitäisi syödä vihanneksiakin puoli kiloa päivässä ja huolehtia riittävistä ravintoaineiden saannista ja... miten tämä onnistuu joiltakin luonnostaan? Tuntuu kun yrittäisin jonglöörata seitsemällä kissalla yhtä aikaa. Aivan järjentöntä - ja mahdotonta.

Salailua

Tänään seikkailin suomalaisen kirja-alessa jo aamutuimaan, keräsin koriini kasan luettavaa ja vingutin isän visaa kassalla. Ainakin positiivista kotona olemisessa on se, että isä haluaa ilahduttaa zombien näköistä tytärparkaansa tarjoutumalla maksamaan ruoan (eikä tarvitse edes ottaa halvinta mahdollista), kirjat, lehdet ja kosmetiikan - kun se on kotonakin niin harvoin. Onhan se mukavaa. Tuntuu vaan, etten ansaitse oikein mitään tästä.

Välillä en jaksa edes miettiä mitä tarvitsen tai mikä voisi tehdä oloni paremmaksi. Nukun ikkuna auki pakkasella ja puen lenkille päälle liian vähän. Syön ja syön ja syön - enkä tiedä miksi. Ei minulla ainakaan nälkä ole. Revin itseäni palasiksi ja haukun maan rakoon. Ja jos olen oikein väsynyt ja kyllästynyt tähän elämään, haukun muutkin. Sanon, että sinä olet tyhmä, koska teet näin ja näin. Manaan koko sukuni viimeistä serkkua myöten. Kiroan ja noidun. Hypin tasajalkaa ja ärisen vihasta.

Keskustelin äidin kanssa eilen pitkään.
Äiti: Tämänhetkinen sekoilusi on vain "vaihe", joka menee ohi automaattisesti. Aika parantaa haavat ja niin edelleen. Odotelehan vain. Sinullekin on luvassa ihan mukiinmenevä tulevaisuus. Kyllä sinä vielä ihmisiksi elät.
Minä: Mukava ajatus sinänsä, mutta en usko siihen. Jokainen tekee itse onnensa. Minä en pääse edes alkuun. Olen jumissa. Minä en etene mihinkään, päin vastoin. Olen juoksuhiekassa ja vajoan vain syvemmälle.
Äiti: Mikä se sinun pohjimmainen ongelmasi on? Mikä sinua vaivaa kaikista eniten elämässäsi?
Minä: En tiedä. Minulla on paljon ongelmia... (ja muuta ympäripyöreää pohdiskelua)

Porukat ei tiedä, enkä mä voi kertoa niille. Haluisin, että ne ymmärtäs mun mielialanvaihteluja täysin, mutta en vaan pysty kuvittelemaankaan että kertoisin mun ruokasekoilusta. Kai niillä on jotakin käsitystä asiasta, sillä onhan ne nähny mut kuihtuneenakin ja katellu peloissaan miten multa vaan tippu paino kuukausi kuukaudelta. Varmaan niiden mielessä toi aika oli joku "vaihe" myös. Ehkä ne ajatteli, että mulla meni sillon vähän liian lujaa ja nyt oon rauhottunu. Tähän vaikuttaa varmasti myös se, että mun siskollakin oli joku laihdutuskausi nuoruudessaan. Mutta mun siskolla on silti nykyään tasapainoinen suhde ruokaan, ei pakkomielteinen niinku mulla.

En oo kertonu kenellekään tutulleni syömisongelmastani täysin rehellisesti. Yhdelle parhaimmista ystävistäni oon kertonu jotain, mutta esimerkiksi ahmimisesta en voisi koskaan puhua edes hänelle (vaikka hän on läheisin ihminen minulle maailmassa). Ainoa, jolle oon avautunu on lääkäri ja terveydenhoitaja. Se oli yksi vaikeimmista asioista, joita oon tehny. Mietin pitkään uskallanko. Ja sitten päätin, että mun on pakko. Olen jo melkoisen yksin tässä maailmassa. Haluan, että mulla on edes joku joka tietää ja jolle voin soittaa jos tää kaikki käy liian ylivoimaiseksi. Onhan se vähän surullista, ettei se ole kukaan läheinen ihminen... mutta parempi tämäkin kuin totaalinen valheessa eläminen.

Seuraavaan lääkäriaikaan on vielä pari viikkoa. Mua pelottaa itseni ja se, vajoanko vielä syvemmälle.

Tahdon vapaaksi

Tänään kieriskelin itseinhossa ja -säälissä koko aamupäivän. Sitten tein parhaan päätöksen ikinä - laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin ulos. Kävelin 30 minuuttia, vitutti edelleen. Kävelin 30 min lisää, vitutti hieman vähemmän. Kävelin vielä noin 20 minuttia ja sitten aloin juosta. Juoksin parin minuutin pyrähdyksiä noin viiden minuutin välein. Pyrytti ja tuuli mutta tuntui ihanalta. Kahden tunnin lenkin jälkeen vitutus oli tipotiessään, itseinhokin laantunut merkittävästi.

Tällä tavalla mun pitäisi hoitaa turhautumustani eikä ahmimalla silmät sumeina. Tällaisinä hetkinä kun mieli on kirkas, näkee todellakin miten sairasta tää mun touhu on ollu. Haluan mahdollisimman kauas tästä syömisvammailusta ja paskasta, joka vie mun elämän.

Uudenvuodenlupaus 2011

Vuosi vaihtui taas kerran ja yksi lupauksistani (lupausten tekeminen on kivempaa kuin tinojen valaminen - rakastan listojen tekemistä) kuului näin: ala kirjoittamaan säännöllisesti blogia/ päiväkirjaa. Oon nimittäin huomannu, että ajatuksistaan kirjoittaminen on ilmaista terapiaa. Se selkeyttää ajatuksia ja purkaa agressiota. Monet huolet voi kukistaa kirjoittamalla ne ylös, tai ainakin saada ne näyttämään pienemmiltä kun asettaa ne perspektiiviin. Puhuminen on myös yksi suositeltava tapa selvitellä tuntojaan. Mulla on kuitenkin paljon sellaisia asioita, joita en voi jakaa kenenkään kanssa. Ja sitä vartenhan blogit on keksitty, eikö?

 Yksi näistä asioita on mun syömishäiriö. Tuntuu ahdistavalta kutsua itseään syömishäiriöiseksi, mutta toisaalta herkuttelijana tai tunnesyöjänä esiintyminen olisi teeskentelyä. Mun syömishäiriö alkoi kehittymään 13-14-vuotiaana, jolloin sain päähäni olevani lihava. Masennuin ja lohdutin itseäni herkuilla. Yläasteen lopulla kuvioihin tuli ruoasta pidättäytyminen ja lukiossa oksentelu. "Kunnon" bulimikkoa minusta ei onneksi koskaan tullut. Lukion jälkeen sairauden anorektinen puoli otti vallan ja laihduin lyhyessä ajassa alipainoiseksi. Tällä hetkellä elän jatkuvassa ahmimiskohtausten pelossa. Laihduttaminen alkaa aina ahmimispäivän jälkeen. Suuri osa energiastani kuluu kaloreiden laskemiseen ja ulkomuotoni murehtimiseen. Mulla on univaikeuksia, olen väsynyt jatkuvasti. Olen kertonut tilanteestani lääkärille, mutta olen lykännyt tulevia lääkärikäyntejä jo kuukausia. En aio kuitenkaan luovuttaa, vaan teen kaikkeni, että saan itseni kasaan seuraavaa käyntiä varten. Itseasiassa mun on tarkoitus soittaa huomenna ajanvaraukseen ja sopia uusi aika - josta pidän tällä kertaa kiinni.

Aion toki kirjoittaa blogissa muistakin asioista. Syömisongelmat on tällä hetkellä vaan harmillisen suuri osa mun elämää, mutta (suurimmaksi osaksi ajasta) toivon, että suhteeni ruokaan normalisoituisi. Joskus sairas ajattelu puskee päälle ja haluan tyhjentää jääkaapin, tai olen varma, etten tarvitse ollenkaan ruokaa elääkseni. Osaan olla melko mustavalkoinen ihminen, sellainen kaikki tai ei mitään- tyyppi. Perfektionismi on sellainen puoli mussa, jota en halua täysin romuttaa. Olisi kamalaa olla tasapaksu, keskitien kulkija. Ääripäät tulee aina viehättämään mua, mutta voisin suunnata voimavarojani positiivisempiin asioihin: vaikka taiteen tekemiseen ja luovaan toimintaan itseni täyteen tunkemisen sijaan.