Negatiivisten tunteiden käsittelyä

(aamuyön pohdiskeluja, jälkeenpäin editoituna)

Tän mä osaan liian hyvin:

hermostuttaa -> syön, että tulisir rauhallisempi olo

surettaa -> syön, koska se tuo lohtua

on tylsää -> syön, tuntuupahan siltä, että tekisi jotain

voin pahoin fyysisesti -> syön, koska uskottelen itselleni pahan olon johtuvan nälästä

Tainnutan negatiiviset tunteet ruoalla, koska ruokakoomassa ei tarvitse ajatella mitään. Kun ajattelen ”antaa mennä, ihan sama”, viritän itselleni ansaa. Ahmimisen jälkiseuraukset on käsiteltävä myöhemmin. Tällä tavalla mä vaan lykkään ja moninkertaistan pahaa oloani.

Luin jostakin, että kun yritää tehdä jonkun muutoksen, pitäisi kuvitella itsensä tilalle pieni lapsi. Ei pienelle lapselle kannata asettaa älyttömiä tavoitteita ja jyrkkiä rajoja, silloin lapsi joutuu paniikkiin ja alkaa toimia päättömästi. Pitää purkaa suuret kokonaisuudet mahdollisimman pieniksi paloiksi ja keskityttävä siihen, että suunnitelma toimii pidemmän päälle, että rajat ovat sellaisia, joiden kanssa voi elää ja rakentaa niistä uusia, parempia rutiineja.

Nykyisin mun on tosi vaikeaa pakottaa itseäni tekemään mitään. Ehkä olen yrittänyt elää omien, sekopäisten rajojeni mukaan, ”hampaat irvessä” jo tarpeeksi monta kertaa. Ainoa tapa, millä voi oikeasti pärjätä ja edetä tässä elämässä, on nostamalla kissa pöydälle, käsittelemällä päässä pyörivät ajatukset ja sisällä vellovat tunteet TERVEELLÄ TAVALLA. Oli se tapa sitten mikä tahansa, vaikka hillitön shoppailu, äidille soittaminen, lehtien leikkaaminen, hikilenkki, blogin kirjoittaminen, laulaminen, siivoaminen, piirtäminen, itkeminen, yksin tanssiminen, peilin edessä irvistely, tyynyyn huutaminen… kunhan se ei ole ahmimista.

Tällä hetkellä mun pää on kuin komero, joka on niin täynnä rojua, että kun sen ovea raottaa, näkee pikku vilauksen siitä tavaran määrästä, joka uhkaa romahtaa päin näköä. Kun mä oon ahminu, oon vaan sysännyt negatiivisia tunteita tiukemmin piiloon ja lukinnut komeron oven visusti. Tällä hetkellä näen sen kaiken paskan alle romuksi jäämisen uhkan… mutta jostakin päin on aloitettava.

 

Kuinka taltuttaa ahmimishimo

Tänään: kassillinen vaatteita kirpparilta, uudet sappaat ja iso kassillinen tuoreita vihanneksia ja hedelmiä kaupasta, mm. kotimaisia omenoita, porkkanaa, kurkkua, tomaattia ja salaattia. Ihana, yksin vietetty päivä kauppoja kierrellen, ainoa huono puoli tässä on se, ettei mulla ois todellakaan ollu varaa tuohon.

 
Eilen mun päässä tais naksahtaa jotain. Ajattelin, että perhana, mä pystyn tähän. Mun ei tarvitse mättää koko ajan! Mä voin ottaa vastuun itsestäni ja tulla iloisemmaksi. Tämä aamu oli konkreettinen esimerkki siitä, miten mä pelastin itseni huonolta päivältä (ahmimiselta).

Heräsin yhdeksältä, tein aamupalaksi smoothien. Nautiskelin sen ehkä liian nopeasti, joten en tuntenut oloani kylläiseksi sen jälkeen. Sitten säntäsin syömään pannaria. Söin sitä vähän. Sitten mulle tuli ihan hirvee alakulo ja epäonnistumisen tunne - miks ihmeessä menin syömään jotain hiton pannaria, josta en edes pidä. Ja kaiken lisäksi - mulla on tavoitteena syödä pääasiassa raakaruokaa.

Seuraavaksi tein jotain, mitä en yleensä tee sen jälkeen kun olen syönyt jotain mielestäni "epäsopivaa" (yleensä jatkan syömistä). Kävin makaamaan sängylle ja ajattelin:

Okei, mä söin juuri pannaria. Taisin luulla, että mulla oli nälkä, vaikkei mulla todellisuudessa ollut. Mä en tarvinnut sitä, mutta söin sen silti. Se ei maistunut erityisen hyvältä. Nyt voin jäädä tähän makaamaan ja itkeä pannarin takia. Kuulostaapa säälittävältä. Itkemisen sijaan voisin lähteä kaupungille, niinkun eilen suunnittelin. Ja hei - eihän siinä pienessä määrässä pannaria voi olla enempää kun 200 kcal, luultavasti vähemmän.

Saattaa kuulostaa ehkä turhan pikkutarkalta pohdiskelulta, mutta tällaista mä todella ajattelin. Ja jotain tämän suuntaista mä yleensä ajattelen, kun olen syönyt jotain, mitä mun ei ollut tarkoitus syödä. Tän ajatusprosessin purkaminen tarjosi mulle kuitenkin tärkeän oivalluksen: ahmiminen alkaa negatiivisesta ajattelusta. Ei pieni annos pannaria pakota mua tyhjentämään jääkaappia, vaan syömisen jälkeen päässä vellovat negatiiviset ajatukset, jotka käskevät lyömään kaiken läskiksi.

Jos mä suljen silmäni hetkeksi ja kuvittelen onnistuneen loppupäivän ahmimispäivän sijaan, mä alan uskoa sen onnistumiseen. Sitten niin vain tapahtuu, koska luontainen motivaatio ottaa jalat alle, eikä mun tarvitse pakottaa itseäni. Niin vaan tapahtuu, koska mä luotan siihen, että niin käy.