Hävettää!

En ole taas aikoihin kirjoitellut tänne. On mennyt vaihtelevasti . Välillä pelottavan hyvin ja sitten taas niin huonosti, että haluaisi kuolla. Nyt koen kuitenkin olevani turvassa itseltäni. Vietän kesän kotona, enkä jää enää yksikseni.

Kulunut vuosi on ollut niin raskas ja kamala. Mulle tulee fyysisesti huono olo kun muistelen kaikkea tapahtunutta, kaikki suru ja kauhu tuntuu vatsan pohjassa. Kestää ehkä vielä jonkun aikaa kun totun tähän tasaantuneeseen olotilaan - siihen, että olen isän ja äidin huomassa, enkä voi enää vajota päiväkausiksi ahmimiskierteeseen.

Eilen itkin pitkästä aikaa. Ahdisti niin hirveästi. Itkin häpeää, jota olen aivan piripintaan täynnä. Ehkä hirvein nöyryytys tapahtui ennen kotiinlähtöä - jäin kiinni. Olin bulimiahuuruissani sortunut ottamaan kämppikseni ruokia ja kämppis oli tietty huomannut sen. Aamulla horjuessani suihkuun kasvot turvonneena hän tuli tivaamaan multa, mihin ruoat olivat kadonneet. En silloin kestänyt käsitellä asiaa, vaan painuin suihkuun. Ette voi uskoa miltä musta tuntui! Suihkussa oli paniikkimaiset tunnelmat, eikä olisi huvittanut tulla ulos ollenkaan.

Kirjoitin kämppikselleni (jota en edes tunne kovin hyvin) pahoittelevan viestin käytöksestäni. Tuntui vaan niin uskomattoman saastaiselta. Kuka syö toisen ruokia? Ja miten ihmeessä selittää ihmiselle, jonka tuntee vain pintapuolisesti, että hei - ahmimiskohtauksen aikana ei tule välttämättä ajateltua lainkaan. Kyseinen ihminen ei siis tiedä syömishäiriöstäni.

Touko- ja kesäkuu on ollut hektistä ja rankkaa. Ruokapäiväkirjat pölyttyy nurkissa (auts). En ole kyennyt ilmaantumaan psykologiajoilleni tai uusimaan mielialalääkkeeni reseptiä. En ole jaksanut hakea toimeentulotukea, joten vuokra on jäänyt vanhemmille maksettavaksi. Olen ahminut jäätelöä litratolkulla ja juonut kaljaa yksin. Kirjoittelen taas itselleni liian tiukkoja ateriasuunnitelmia ja laskeskelen päässäni, kuinka monta viikkoa menee viiden kilon laiduttamiseen.

Onneksi olen täällä, porukoiden luona! Näen vanhoja ystäviäni pitkästä aikaa ja samalla olen turvassa itseltäni. Jossakin kaukana häämöttää se päivä, jolloin mun täytyy kohdata mun kämppis ja pakata ehkä omaisuuteni pahvilaatikoihin... muuttaa jonnekkin, aloittaa uusi koulu, tutustua uusiin ihmisiin, pelätä uutta epäonnistumista...

Paraneminen alkaa

Tänään voin varmuudella sanoa, että olen aloittanut parantumisprosessini 100%:n panostuksella. Vaikka olen runsaan puolen vuoden ajan yrittänyt normalisoida syömistäni, toimintani on kärsinyt rakenteen ja ulkopuolisen avun puutteesta.

Syksyllä aloitin opinnot uudessa kaupungissa, josta en tuntenut ketään. Päätin olla väkisin reipas, vaikka pelotti. Pahin pelkoni oli, että alan jälleen ahmia hallitsemattomasti. Ja ujouteni vuoksi tietysti se, että en tutustukaan kehenkään ja jään yksin. Jaksoin muutaman kuukauden. Syyslomalla tajusin, etten halua jatkaa. Kävin koulussa vielä joinakin päivinä, mutta stressi kasvoi kasvamistaan ja ahdistus purkautui ahmimisena, joka vangitsi minut neljän seinän sisälle. Pahimmat ahmimisjaksot kestivät viisi päivää ja sitä seurasi paasto ja puhdistautuminen. Joulun aikoihin olin aivan loppu. Tiesin, että minulla on syömishäiriö ja ahmiminen, oksentaminen ja koko prosessi oli tuttua lukioajoista. En voinut uskoa, että olin taas langennut bulimiaan. Yksi pieni, mutta tärkeä asia, jonka sain tehtyä omaksi hyväkseni oli se, että vedin ruksin terveydenhoitajan lomakkeeseen kohtaan [x] minua askarruttaa/haluan lisää tietoa: syöminen.

Terveydenhoitaja varasi ajan koululääkärille, jonka luokse menemistä lykkäsin usean viikon ajan. Voimani olivat aivan lopussa, oli vaikeuksia nukkua. Valvoin useita öitä ja aloitin päivän viiden-kuuden aikoihin aamusta. Nukuin silloin tällöin 16 tuntia putkeen. Kun sanoin vihdoin mentyä lääkärille, kerroin pienellä äänellä piipittäen, kyyneleet silmissä ahmimisesta. Lääkäri näki ahdinkoni, vaikka olin kovin harvasanainen ja sovimme uuden ajan. "Seurataan tilannetta". Olin edelleen epätoivoinen, sillä pelkäsin, että ongelma jätetään parin käynnin jälkeen sikseen ja keräsin voimia seuraavaan kertaan - nyt olisi sanottava kaikki, niin rehellisesti ja suoraan kuin suinkin pystyi. Kun saavuin seuraavaan tapaamiseen, en saanut sanoja suustani. Kangertelin ja olin hermostunut, tunsin itseni hölmöksi. Onneksi lääkäri kaivoi sinnikkäästi totuuden esille ja saimme alulle lääkehoidon. Lääkäri kysyi myös, haluanko lähetteen psykiatriselle polille ja ravitsemusterapiaan. Vastasin, että totta kai haluan.


Odottaminen oli raastavaa. Voin todella huonosti. En saanut asioitani hoidettua, elämäni oli totaalisessa epäjärjestyksessä. Kalenterissa häämötti ajat polille ja ravitsemusterapeutille ja en voinut muuta kuin laskea päiviä. Liian kauan, liian kauan. Mitä hittoa minä teen itseni kanssa tämän ajan, ihmettelin. Jonotin mummojen kanssa apteekkiin hakemaan mielialalääkkeitä. Oksensin tässä vaiheessa pari kertaa viikossa.

En saanut nukuttua lainkaan polikäyntiä edeltävänä yönä. Tulin paikan päälle melkein tunnin liian aikaisessa, koska pelkäsin myöhästymistä. Kävelin tunnin ajan sairaalan lähiympäristössä, koska en halunnut mennä sisälle odottamaan. Rakennus näytti kolkolta, sisään päästäkseen täytyi soittaa ovikelloa. Ovesta sisään astuminen oli helpotus, sisällä olikin aivan eri näköistä. Tunnelma oli lämmin ja kotoisa. Minut kutsuttiin sisälle. Ensimmäisessä tapaamisessa oli psykologi ja hoitaja. Kerroin heti alkuun siitä, etten ollut nukkunut. Tapaaminen oli yllättävän rento ja keskustelunomainen. Hoitaja selitti, että he halusivat oppia tuntemaan minut ja että se olisi ensimmäisen kerran tavoite. Puhuin enemmän kuin aikoihin. Yksinäisyydestä, stressistä, syömisestä. En pidätellyt lainkaan itseäni tai vähätellyt ongelmiani, johon olin aiemmin syyllistynyt. Sovimme seuraavan tapaamisen pelkästään hoitajan kanssa. Kun kävelin ulos ovesta, olin varma, että olin tehnyt oikein tullessani tänne ja kertoessani kaiken. Olo oli kevyempi. Tuntui, kuin olisin jättänyt osan ongelmastani jonkun muun huolehdittavaksi.

Hoitaja oli kertonut minulle, että hän ja psykologi käsittelisivät "tapaustani" palaverissa - keskenään, ilman minua. Minusta se kuulosti aivan uskomattomalta. Minun ongelmani oli pohtimisen ja huomion arvoinen! Joku muu ottaisi ohjat. Asijantuntijat pohtisivat, miten minun tilanteeni kanssa meneteltäisiin. En ollut enää yksin. Elämällä olisi tästä eteenpäin suunta, paranemaan päin. Minä en enää yrittäisi nuolla haavojani, vaan joku kietoisi minut sideharsoon, että voisin todella alkaa parantua.

Samalle viikolle oli sovittu tapaaminen ravitsemusterapeutin kanssa. Aamu oli kamala, nukuin pommiin ja olin myöhästyin 15 minuuttia. Olin kuitenkin paikalla ja se oli tärkeintä. Sanat eivät tulleetkaan yhtä vapaasti kuin polilla. Tämä tulisi olemaan vaikeaa. Minun täytyi kertoa, kuinka huonosti söin ja kestää palaute. Se oli vaikeaa. Väittelin ravitsemusta vuosia opiskelleen ja ravitsemusterapeutiksi valmistuneen ihmisen kanssa siitä, että tarvitseeko ihminen viljoja. Tapaamisemme alkupuolella olin vielä vankasti sitä mieltä, että ei. Sanonpahan vain, etten ole enää :D Ravitsemusterapeutti naurahti hyväntahtoisesti kun selitin miksi en syö juustoa: "koska siinä on pahaa rasvaa". "No siitä sinun ei tarvitse huolehtia", hän totesi vakaasti.

Palauduin takaisin maan pinnalle tuon 45 minuutin aikana. Miten syömiseni oli ajautunut niin kauas normaalista? Lähdin kotiin ruokapäiväkirjat ja kasa monisteita mukanani. Poikkesin ruokakaupan kautta. Ostin piimää ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Ja maitorahkaa ja raejuustoa - niitä en ollut syönyt muutamaan kuukauteen. Vitkuttelin pasta-jauho-käytävällä varmaan viisitoista minuttia. Tämä oli vaikeinta. Pastaa? Riisiä? Apua. Tavallisesti kierrän tämän käytävän kaukaa. Valitsen täysjyväspagetin, vaikka haluan jättää sen hyllyyn.

Nyt olen syönyt tasan kaksi päivää ateriasuunnitelman mukaan. Se on pelottavaa. Ensimmäisen kerran kun keitin spagettia, minun täytyi tarkistaa keitto-ohjeet. Kädet tärisivät, mittasin kaiken desimitalla. Mutta kaiken kaikkiaan - ei se tunnu niin pahalta kuin odotin. Mielessä vilahtaa negatiivisia ajatuksia ruoasta, mutta nyt tunnen olevani toimintakykyisempi. Vaikka minun täytyy pitää huolta, että syön noin kolmen tunnin välein, ruoka ei vie läheskään yhtä suurta lohkoa elämästi kuin aiemmin. Ateriasuunnitelma auttaa hurjasti, kun ruoat on kirjoitettu paperille, ne ovat pois minun ajatuksistani. Vaikka olen vielä epävarma syömisen suhteen ja pelkään uusien ruokien kokeilemista, tunnen oloni turvallisemmaksi kuin aikoihin. Tuntuu hyvältä, kun voi olla varma siitä, että tekee oikein. Ei tarvitse enää pyörittää onnenpyörää ja lähteä arpomaan mitä söisi tänään vai söisikö ollenkaan. Nyt ruoka on pysyvästi läsnä ja säännöllisesti ripoteltuna pitkin päivää, niin kuin sen kuulukin olla.

Odotan innolla sitä, että alan taas luottaa itseeni ja siihen, että elämä kantaa. Nyt minusta tuntuu, että pelkään maan jatkuvasti romahtavan altani. En uskalla ottaa kunnon askeleita, vaan hiipparoin pelokkaasti eteenpäin. Toivon, että voisin kulkea luottavaisemmin eteenpäin ja jossakin vaiheessa olla valmis ottamaan loikkia, pitkiä juoksuaskeleita tai vaikka hyppimään tasajalkaa.

Ja se siitä salailusta - nyt se saa olla ohitse! Äiti mumisi huolestuneen kuuloisena puhelimeen kun kerroin meneväni polille ja näkeväni ravitsemusterapeuttia. Omalla tavallani kerroin totuuden. En täräyttänyt suoraan, että "mulla on bulimia", vaan kerroin hienovaraisesti siitä, miten olen itsekin huolestunut syömisestäni. Äiti ei saanut sydänkohtausta, vaan ymmärsi. Kuulosti todella surulliselta, mutta yritti lohduttaa silti ja kannusti jatkamaan hoitoja. Tiesin, että isälle kertominen olisi mahdotonta. Mutta keksin pari iltaa sitten kuinka kiertää mahdoton ja pyysin äitiä kertomaan isälle polikäynneistä ja ravitsemusterapiasta. Tiedän ettei isä soita minulle itku silmässä ja vuodata tunteitaan, vaan kysyy vaivaantuneena luurin toisessa päässä, että mitä kuuluu ja riittääkö rahat. Pääasia, että hän tietää.

Pitkästä aikaa!

En ole kirjoitellut tänne ikuisuuksiin (siltä se ainakin tuntuu), mutta lukijan kommentti herätti horroksesta ja ravistelin itseni avaamaan bloggerin. Kirjoittaminen on jäänyt osittain sen takia, että olen ottanut kunnolla etäisyyttä koko internetin syömishäiriö -maailmaan, proana on tiukasti boikotissa, sylin fooruimissa ei tule pyörittyä ihan sen vuoksi, etten halua tällä hetkellä lukea ihmisistä, joilla menee tosi huonosti. Olen silloin tällöin lueskellut muutamaa parantumismyönteistä sivustoa, mutta olen todennut itselleni parhaaksi menetelmäksi pysyä mahdollisimman kaukana kaikesta laihduttamiseen vähänkään liittyvästä informaatiosta. Mulla on omasta taakaa hirvittävästi negatiivisuutta ja ongelmia - tällä hetkellä en pysty murehtimaan toistenkin puolesta. Omat kehoon / painoon liittyvät ajatukset lähes pelkästään ahdistavat - en halua lietsoa mieltäni enää lisää tähän hulluuteen. Hurjaa ajatella, että kävin vielä joulun aikaan lähes päivittäin Höyhenessä, nyt... ei voisi vähempää kiinnostaa!

Edistystä on tapahtunut. Otan edelleen samaa mielialalääkettä, annostus on kasvatettu maksimiin. Vasta muutama kuukausi takana, täyden vaikutuksen saavuttaminen voi lääkärin mukaan viedä useita kuukausia, mutta luulen näkeväni jotain edistystä jo nyt. Pidän joulua jonkinlaisena merkkipaaluna, silloin olin synkimmilläni ja sen jälkeen "hakeuduin hoitoon". Vietin joulun kotona ja ahmin valtavasti. Olin todella onneton ja masentunut. Silloin oli paljon päiviä, joina en lähtenyt kotoa lainkaan. Korkeintaan poikkesin lähikauppaan, mutta joskus en vain jaksanut siistiytyä tarpeeksi kehdatakseni poiketa edes sinne. Se oli surullista aikaa. Peittoa korviin, verhot kiinni.

Muutama "aktiviteetti" auttoi mua eteenpäin, nää pakolliset - työnhaku ja toimeentulotuen hakeminen, pakotti raahaamaan itsensä keskustaan pari kertaa viikossa. Tän lisäksi hain kesätöitä ja paikkaa erääseen ryhmään, josta kerron ehkä myöhemmin lisää. Joka tapauksessa, tuntui, että kasvatin vähän selkärankaa takaisin. Ehkä musta sittenkin olisi ihmisiksi.

Kävin tapaamassa lääkäriäni muutaman kerran ja sain vuodatettua sille kaiken. Puhuminen oli vaikeaa, mutta tunsin tulevani kerrankin kuunnelluksi ja ymmärretyksi! Kun yritin kertoa masennuksestani lukioaikana terkkarilleni, minua taputeltiin päähän. Ensimmäistä kertaa elämässäni joku ottaa mun pahan oloni tosissaan. Saan sellaista apua, jota olen kaivannut kipeästi jo vuosia.

Tämä on vasta alkua. Lääkärin kautta sain lähetteen myös psykiatrille ja ravitsemusterapeutille. Se tuntuu oikealta - odotan näitä tapaamisia tosi kovasti. Tuntuu oudolta todeta, mutta olen lähes innostunut kaikesta tästä!

Kaikki ei mene vieläkään ihan putkeen, huonoja päiviä on. Mutta on hyviäkin! Sellainen päivä, että jäisin peiton alle, olisi melkoinen harvinaisuus nykyisessä elämässäni. Tunne on tuttu: hyi minua olen ruma läski en varmasti lähde mihinkään kaikki inhoavat minua, mutta nyt se ei enää hallitse minua. Joskus jopa onnistun voittamaan sen naurulla ja pilkkaamaan negatiivisuuttani: senkin jääräpää, olet niin dramaattinen!

Kaiken kaikkiaan kuulu siis parempaa. Melkein hyvää.

Ninja

Pari viikkoa sitten katsoin yhden lempiterveysguruni videon Youtubesta. Siinä puhuttiin kaikenlaista syömiseen ja terveyteen liittyvää, en nyt muista tarkemmin mitä yksittäistä teemaa se käsitteli, mutta videon tekijä puhui siitä, miten syömiseen ei kannata suhtautua liian vakasti. Sitten tämä ihminen sanoi jotain, mikä on pyörinyt päässä tämän pari viikkoa: Jos olet sairas ja haluat parantua, syömiseen täytyy suhtautua kuin ninja. Täytyy taistella oman terveytensä puolesta ja tehdä se, mitä sinun täytyy tehdä elääksesi. Jokaisessa tapauksessa ei ole täysin sama jatkaako entiseen malliin, joskus se malli tappaa sinut. Tässä tapauksessa sinun on oltava tarkkana ja valppaana, kuin ninja. Kun olet hoitanut itsesi kuntoon, voit alkaa taas luottaa ruokahaluusi ja höllentää otetta. 

Tämän tajuaminen hiljensi päässäni ne äänet, jotka valittivat, että "toikin laiha tyttö syö hampparia, eli mäkin voin", "muutkin vaan syö mitä ne haluaa, mä syön myös", "joskus voi skipata aterian, kaikille käy niin", "jos on tosi surullinen voi syödä koko jätskipaketin yksin" ym. ym. Nämä häiriöiset ajatukset voin unohtaa saman tien, sillä ne ei päde muhun. Mä en voi syödä yhtä jätskipakettia, koska se johtaisi laattaamiseen. Mä en voi skipata ateriaa, koska se herättäisi mussa sairaita ajatuksia olla syömättä pidempään ja saisi minut lopulta ahmimaan. Joku laiha tyttö voi syödä hampurilaista, mutta mulle sen syöminen todennäköisesti laukaisisi ahmimiskohtauksen! Mä olen sairas ja mun pitäisi käsitellä itseäni kuin sairasta!

Mulla on syömishäiriö. Mulla on bulimia. Jos lääkärikin on sitä mieltä, sen on oltava totta. Nyt se yksinkertainen asia täytyisi saada mahtumaan mun kalloon, sillä en voi enää tuomita itseäni (negatiivisuus ei johda mihinkään) ja arvostella itseäni terveen ihmisen standardien mukaan, sillä mä en ole täysin toimintakykyinen juuri nyt. En toimi koko potentiaalini varassa.

Mun pitää olla ninja itseni puolesta. Muistaa syödä säännöllisesti, pitää huolta itsestäni. Luopua ainaisesta negatiivisuudesta. Koska mä haluan pystyä elämään täysillä ja tulla niin hyväksi kuin voin  ilman tätä ankkuria.

Kaksi päivää elämästä

Mulla meni 4 päivää suorastaan fantastisesti syömisten osalta: sunnuntaista keskiviikkoon. No, keskiviikkona oli sit tää kauan odotettu lääkäriaika. Olin jopa liian aikaisin paikalla, joka on mulle hyvin epätavallista. Tuntui, että olin vähän lukossa lääkärin kanssa jutskaillessa. Tää mun lääkäri on nuori nainen, joka on todella fiksu. Siis oikeasti tosi nopeaälyinen, tarkka ja päättelykykyinen. Ei mikään "öö"-täti! Ajattelin sit ton mun kankeuden johtuvan vaan siitä, että mulla oli aikamoinen alemmuudentunne tollasen superihmisen edessä. Ja tottakai siitä, että piti avautua niistä asioista, joita häpeää ja peittelee eniten elämässään.

Se lääkäri sitten kyseli miten oon pärjäilly ja onko mitään muuttunut sitten edellisen käynnin. Myönsin ujostellen, että paskasti menee, ahmitaan edelleen ja niin - koulukin tuli keskeytettyä. Lääkäri kyseli sit koulun keskeyttämisestä liudan kysymyksiä ja teetti sen jälkeen pari testiä. Niistä kävi sit aika hyvin ilmi, miten ahdistunu ja pelokas oon nykyään. Oon jotenkin niin keskittyny tähä bulimiaan, etten edes ajatellut mainita aiemmin, että onhan mulla sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta ja ties mitä. Tietysti nää kaikki liittyy jollakin tavalla toisiinsa ja tätä ongelmien vyyhtiä tässä lähdetään kai sitten selvittämään.

Oli kyllä helpottavaa, että tulin ymmärretyksi, vaikka en saanutkaan paljoa sanottua. Jotenkin toi lääkäri osasi jatkaa mun sanoja silloin kun ne loppuivat kesken ja esitti pieniä kysymyksiä, että päästiin eteenpäin. Sitten se kysyi mun suhtautumista lääkkeisiin ja sanoin, että voisihan niistä olla hyötyä. Haluan kaiken mahdollisen avun. Mulle määrättiin sit aloitusannos Seronilia. Oon ottanu sitä nyt pari päivää, eikä se oikein tunnu missään. Mut se kuulemma vaatikin pitemmän aikavälin toimiakseen (eikä se silti sovi kaikille).

No lääkärin jälkeen olin ajatellu mennä sit ulos lounaalle. Olin aika hölmö, ajoitin kaksi tollasta stressaavaa tapahtumaa yhdelle päivälle. Eihän se lounaalla käyminen sit onnistunut... Menin yhteen kasvisruokapaikkaan ja jätin takin naulakkoon ym. Sit katsoin sinne ruokasaliin ja siellä oli ihan sikana ihmisiä. Olin sit vähän aikaa siinä jonossa, mut sit tuli sellanen paniikki-olo ja käännyin takas. Pari tyttöä katto siinä eteisessä ihmeissään kun heitin takin kiireellä niskaan ja suurinpiirtein juoksin ulos. Se siitä.

Samana iltana ois ollu vielä Sylin vertaistukitapaaminen, mutta on nyt sanomattakin selvää, etten sinne selvinnyt. Kun tulin kotiin, mulla oli ihan järkyttävän hermostuttava olo, kädet suurinpiirtein täris kun rupesin laittaa ruokaa. Söin sit jotain wokkia ihan normaalin annoksen. Sen jälkeen ajattelin ottaa jälkkäriksi vadelmia ja kaataa vähän soijamaitoa päälle. No tein niin ja naks. Siitä se sitten lähti, otin toisen kulhollisen ja pian oli vadelmapussi tyhjä. En tajuu, ku mulla ahminta voi lähteä vaikka ihan terveellisestäkin ruoasta! En ole koskaan turvassa...

Yritin vielä oikein tosissani vakuutella itselleni, että pääsisin tosta "yli", eikä mun tartteis jatkaa syömistä. Päässä kuului kuitenkin niin kova meteli, että jääkapillehan siitä päädyttiin. Söin iltamyöhään sit jotain ihme dippihommeleita ja sain kamalan närästyksen. Seuraavana päivänä tunsin, että peli oli ihan menetetty tän päivän osalta. En tiedä miks automaattisesti ajattelin niin, mutta jotenkin vaan en edes pystyny taistelemaan vastaan, mussa ei ollu mitään pontta. Söin ihan sikana riisipuuroa kanelilla. En koskaan syö riisipuuroa. Joulunakin vältän sen syömistä viimeiseen saakkaa, koska olen aina ajatellut, etten pidä siitä. No menin sit kauppaan "palauttaa pulloja" ja ostin pullonpalautusrahoilla mm. suklaata ja rusinoita. Juoksin suurinpiirtein takaisin kotiin syömään niitä.

Sit jossain vaiheessa iltaa aloin vaan automaattisesti litkiä vettä. Join, join ja join. En edes ajatellut aionko oksentaa vai en, en ajatellu muuta kuin, että juon tätä vettä nyt niin paljon kuin suinkin pystyn. Sitten päätin, että oksennan vähän, että tulee helpompi olo ja saan nukuttua. Oksensin sitten vähän. Sit rupesin vaan ajattelee, että miks en samantien oksentaisi vähän lisää. Sit aloin oikein kunnolla laattailla, ajattelin vaan, että "äkkiä enneku kämppis tulee kotiin". Ja tyhjensin itseni ihan kokonaan, siivosin kiltisti sotkut, pesin kasvot ja hampaat. 

Kämppis tuli aamuyöstä kotiin. Se oli vähän hiprakassa ja naurettin jollekkin jutulle hämärässä eteisessä. Jos se ois räpsässyt valot päälle, se ois nähny, että mun kasvot on niin turvoksissa tuntien laattaussessiosta, että näytän siltä, että olisin joutunut ampiaisparven hyökkäyksen kohteeksi. Hihitteltiin siinä pimeässä ja piilouduin sit huoneeseeni. En saanut unta. Oli outoa mennä nukkumaan tyhjällä vatsalla, siitä on nimittäin pitkä aika kun viimeksi tuli laatattua tähän tapaan... Liikaa käsiteltävää kahdelle päivälle.

Tänään olen taas syönyt ok:sti ja kummastellut normaalia olotilaani. Ihan kun eilistä ei olisi ollutkaan.

Negatiivisten tunteiden käsittelyä

(aamuyön pohdiskeluja, jälkeenpäin editoituna)

Tän mä osaan liian hyvin:

hermostuttaa -> syön, että tulisir rauhallisempi olo

surettaa -> syön, koska se tuo lohtua

on tylsää -> syön, tuntuupahan siltä, että tekisi jotain

voin pahoin fyysisesti -> syön, koska uskottelen itselleni pahan olon johtuvan nälästä

Tainnutan negatiiviset tunteet ruoalla, koska ruokakoomassa ei tarvitse ajatella mitään. Kun ajattelen ”antaa mennä, ihan sama”, viritän itselleni ansaa. Ahmimisen jälkiseuraukset on käsiteltävä myöhemmin. Tällä tavalla mä vaan lykkään ja moninkertaistan pahaa oloani.

Luin jostakin, että kun yritää tehdä jonkun muutoksen, pitäisi kuvitella itsensä tilalle pieni lapsi. Ei pienelle lapselle kannata asettaa älyttömiä tavoitteita ja jyrkkiä rajoja, silloin lapsi joutuu paniikkiin ja alkaa toimia päättömästi. Pitää purkaa suuret kokonaisuudet mahdollisimman pieniksi paloiksi ja keskityttävä siihen, että suunnitelma toimii pidemmän päälle, että rajat ovat sellaisia, joiden kanssa voi elää ja rakentaa niistä uusia, parempia rutiineja.

Nykyisin mun on tosi vaikeaa pakottaa itseäni tekemään mitään. Ehkä olen yrittänyt elää omien, sekopäisten rajojeni mukaan, ”hampaat irvessä” jo tarpeeksi monta kertaa. Ainoa tapa, millä voi oikeasti pärjätä ja edetä tässä elämässä, on nostamalla kissa pöydälle, käsittelemällä päässä pyörivät ajatukset ja sisällä vellovat tunteet TERVEELLÄ TAVALLA. Oli se tapa sitten mikä tahansa, vaikka hillitön shoppailu, äidille soittaminen, lehtien leikkaaminen, hikilenkki, blogin kirjoittaminen, laulaminen, siivoaminen, piirtäminen, itkeminen, yksin tanssiminen, peilin edessä irvistely, tyynyyn huutaminen… kunhan se ei ole ahmimista.

Tällä hetkellä mun pää on kuin komero, joka on niin täynnä rojua, että kun sen ovea raottaa, näkee pikku vilauksen siitä tavaran määrästä, joka uhkaa romahtaa päin näköä. Kun mä oon ahminu, oon vaan sysännyt negatiivisia tunteita tiukemmin piiloon ja lukinnut komeron oven visusti. Tällä hetkellä näen sen kaiken paskan alle romuksi jäämisen uhkan… mutta jostakin päin on aloitettava.

 

I want my body back

Miten voi olla, että laihduin "epäterveellisillä menetelmillä" 10 kiloa ja olin onnellinen...? Miksi en voi vaan tehdä sitä uudelleen? Alkoholia, alkoholia ja krapulapäiväivinä ei pysy mikään sisällä.

 Ei tän elämän kuuluisi olla niin vaikeaa kun se ollut mulle viimeisen puolen vuoden ajan. Ei sen kuuluisi olla jatkuvaa himoja vastaan taistelemista! Ja mitä puhutaan normaalista syömisestä... voinhan mä katsoa kellosta, että millon on lounas ja millon päivällinen... laskea kalorit viikon ajalta niin, että se lukema pysyy tuhannen sisällä ja se on musta melkein ookoo, mutta sorrun aina. Ahmin vähintään kerran viikossa - se on ikävä totuus. Ja jos mä eläisin ilman "rajoituksia" (rajoitukset on kuulemma pahasta), mä ahmisin koko vitun ajan ja olisin tähän mennessä lihonut vähintään 200 kiloiseksi somaksi valaaksi.

Eli nyt mun on vaan todettava, etten voi elää näin, koska jos lihon vielä lisää, mua 
ei pian ole. Mikään ei ole surullisempaa mun elämässä tällä hetkellä kuin se, ettei mulla enää ole sitä vartaloa, jossa sain elää vähän aikaa. Haluan sen takaisin heti nyt, enkä hyväksy kieltävää vastausta.

Siihen saakka olen enemmän tai vähemmän epätoivoinen... mutta jos se päivä koittaa, kestän tämän :)

"SYÖ! SYÖ! SYÖ!"

Ei hitto, mitä mä teen. Oon taas ihan päälakeani myöten uponnut omaan pikku maailmaani, jossa merkitsee vain ruoka ja siitä puhdistautuminen. Tänä aamuna heräsin kaverin tekstariin, joka hehkutti hullua, villiä edelleisiltaa ja sitä kenen vierestä herättiin... tuli ihan epätodellinen olo. Tuollaista minunkin elämäni oli alle vuosi sitten. Nyt olen taas jossain niin syvällä, että vaihtaisin baari-illan mielelläni vaikka lattian moppaamiseen. Itsetunto ei vaan kestäisi mitään iloista hyppimistä ja tanssimista. Ei näillä läskeillä.

Tänään piti olla se niskastaottopäivä, mutta kahden päivän ahminnat tuntuvat silti elimistössä ja olo on raskas ja väsynyt. En sitten jaksanut tänäänkään vastustaa kiusauksia ja söin ehkä vähän päälle 1000 kalorin edestä - ei hirveästi, mutta liikaa. Tänään olisi pitänyt paastota.

Mun sisällä kiertää. Tuntuu, kuin koko suolisto olisi kietoutunut sisälläni yhdelle isolle umpisolmulle (pahoittelen mielikuvaa...). Mulla on yleensäkin joko nälkä ja heikottaa - tai sitten vatsa tuskallisen täynnä tai liiasta syömisestä sekaisin. Masennan itseni näillä syömistavoilla. Nää vatsavaivat antavat täydellisen tekosyyn olla tekemättä mitään - olla lähtemättä jumppaan tai asioita hoitamaan. Mutta lähi Siwaan jaksaa poiketa aina...

Mä olen hämmentynyt - ja niin on mun kehonikin. Se ei tiedä mitä ajatella, kun käsi tunkee suuhun välillä tuoretta pinaattia ja sen jälkeen sokerisia ja rasvaisia muroja. Ihan kun mun päässä joku tyyppi pyörittäisi jotain onnenpyörää, katsotaan mitä alkaa himottaa seuraavaksi. Vatsa ei ehkä tykkää, eikä ole oikein nälkäkään, mutta pää huutaa "SYÖ! SYÖ! SYÖ!" ja käsi tottelee.

Tekisi mieli lukita itsensä jonnekkin komeroon. Hyi hitto. Miksi maailma on täynnä ruokaa? Se ei koskaan lopu. Ja miksi mulla on tällaisia himoja, joita seuraamalla ajaudun sellaiseen paikkaan, jota ei edes tarvitsisi olla olemassa. 

Pilalla

Taas mä ahmin. Mä ahmin eilen ja tänään. Nyt se on loppu, tunnen sen. Nyt on se hetki, kun haluan vaan kaiken pois mun systeemistä. Mutta en halua laatata tai käyttää laksatiiveja enää koskaan, en mitään sellasta. Haluan niin kauas kun vaan pääsen tästä häiriöstä. Haluan, että se mun lääkäriaika ois jo, että voisin kertoa, miten huono olo mulla on. Nyt mun ei auta kun valvoa hiljaa ja litkiä vihreää teetä. Ja toivoa, että huomenna jaksan tehdä ne asiat, jotka mun täytyy.

Luulin oikeesti, että mulla meni hyvin. Kaikki lähti vaan niin nopeesti luisumaan taas samaa tuttua kaavaa... otan ensin vähän, maistan vaan vähän näitä muroja, että saan maun kielelle. Sitten mä lopetan. Voisin ottaa vähän lisääkin, kourallisen. Nyt mä ainakin lopetan. Entä jos otan vähän kuppiin ja kaadan tilkan maitoa päälle? Nyt mun sisällä on jo kulhollinen noita sokerisia muroja ja mä en edes halua lopettaa. Mun verensokeri huitelee jo taivaissa, tää on menoa, eikä mulla ole mitään mahdollisuutta pysäyttää tätä ketjureaktiota - toinen kulhollinen, sitten toinen, sitten toinen...

Katson itseäni peilistä. Läski. Surullinen, epävarma läski. Kaksikymppinen ylipainoisen pikkulapsen ruumiissa. Kato nyt noita jalkoja. Puhumattakaan tosta vatsasta. Sun on parasta vaan juosta kauppaan hakemaan lisää, sinä lihava lapsi. Miks koskaan erehdyit luulemaan, että voisit laihduttaa? Esität vaan ja pelleilet noiden terveysruokiesi kanssa. Teeskentelet vaan, ettet muka himoitse kaikkea syötäväksi kelpaavaa. Noniin, hopi hopi kauppaan! Vielä on viisikymppinen kukkarossa.

Hitto mä inhoan tätä jumittamista. Jokainen askel, jonka otan eteenpäin mitätöityy - tää syömishäiriö paiskaa mut aina lähtöruutuun. Mulla meni niin hyvin! Oon niin vihainen, että mun täytyi vajota tähän kahden päivän ahmimiskoomaan.

Seuraava pieni tavoite tämän kaiken sekasorron keskellä: yrittää pitää syöminen hallinnassa helmikuun toiseen viikkoon saakka. Sillon käyn taas lääkärillä. Viimeisetkin voimat on otettava nyt peliin - sillä tällä kertaa mä väännän vaikka rautalangasta sille naiselle, että APUA EN KESTÄ ITSEÄNI! AUTA MUA, KERRO MITÄ MUN TÄYTYY TEHDÄ - HALUAN PARANTUA!

Musta joutsen

Katsoin juuri Natalie Portmanin tähdittämän Black swanin. Se oli kauneimpia ja riipaisevimpia leffoja, joita oon nähny aikoihin! Tekisi mieli katsoa heti uudelleen. Natalie on niin kaunis, että voisin itkeä kateudesta! 

(Mila Kunis on myös upea)

Natalie on niin siro ja hento, täydellinen balleriinan rooliin :)

Kaunis ja pelottava leffa kaiken kaikkiaan. Herätti kuitenkin monenlaisia tunteita omaan elämään liittyen. Varsinkin päähenkilön suorituspaineet ja täydellisyydentavoittelu oli jotakin, mihin pystyin samaistumaan tuskallisen hyvin.

Myös ehkä parasta (pahinta) thinspota ikinä. Luin netistä, että sekä Natalie että Mila olivat laihduttaneet hurjasti rooliaan varten, treenanneet kuukausia ja syöneet niukasti. Mutta silti - en voi muuta kun ajatella, että tuollaisen kropan minäkin haluan. Haluan olla noin pieni ja laiha, ettei paljoa sitä laihemmaksi pääsekään.

Hmm. Ja mihin unohtui parantumismyönteisyys?

Salailua

Tänään seikkailin suomalaisen kirja-alessa jo aamutuimaan, keräsin koriini kasan luettavaa ja vingutin isän visaa kassalla. Ainakin positiivista kotona olemisessa on se, että isä haluaa ilahduttaa zombien näköistä tytärparkaansa tarjoutumalla maksamaan ruoan (eikä tarvitse edes ottaa halvinta mahdollista), kirjat, lehdet ja kosmetiikan - kun se on kotonakin niin harvoin. Onhan se mukavaa. Tuntuu vaan, etten ansaitse oikein mitään tästä.

Välillä en jaksa edes miettiä mitä tarvitsen tai mikä voisi tehdä oloni paremmaksi. Nukun ikkuna auki pakkasella ja puen lenkille päälle liian vähän. Syön ja syön ja syön - enkä tiedä miksi. Ei minulla ainakaan nälkä ole. Revin itseäni palasiksi ja haukun maan rakoon. Ja jos olen oikein väsynyt ja kyllästynyt tähän elämään, haukun muutkin. Sanon, että sinä olet tyhmä, koska teet näin ja näin. Manaan koko sukuni viimeistä serkkua myöten. Kiroan ja noidun. Hypin tasajalkaa ja ärisen vihasta.

Keskustelin äidin kanssa eilen pitkään.
Äiti: Tämänhetkinen sekoilusi on vain "vaihe", joka menee ohi automaattisesti. Aika parantaa haavat ja niin edelleen. Odotelehan vain. Sinullekin on luvassa ihan mukiinmenevä tulevaisuus. Kyllä sinä vielä ihmisiksi elät.
Minä: Mukava ajatus sinänsä, mutta en usko siihen. Jokainen tekee itse onnensa. Minä en pääse edes alkuun. Olen jumissa. Minä en etene mihinkään, päin vastoin. Olen juoksuhiekassa ja vajoan vain syvemmälle.
Äiti: Mikä se sinun pohjimmainen ongelmasi on? Mikä sinua vaivaa kaikista eniten elämässäsi?
Minä: En tiedä. Minulla on paljon ongelmia... (ja muuta ympäripyöreää pohdiskelua)

Porukat ei tiedä, enkä mä voi kertoa niille. Haluisin, että ne ymmärtäs mun mielialanvaihteluja täysin, mutta en vaan pysty kuvittelemaankaan että kertoisin mun ruokasekoilusta. Kai niillä on jotakin käsitystä asiasta, sillä onhan ne nähny mut kuihtuneenakin ja katellu peloissaan miten multa vaan tippu paino kuukausi kuukaudelta. Varmaan niiden mielessä toi aika oli joku "vaihe" myös. Ehkä ne ajatteli, että mulla meni sillon vähän liian lujaa ja nyt oon rauhottunu. Tähän vaikuttaa varmasti myös se, että mun siskollakin oli joku laihdutuskausi nuoruudessaan. Mutta mun siskolla on silti nykyään tasapainoinen suhde ruokaan, ei pakkomielteinen niinku mulla.

En oo kertonu kenellekään tutulleni syömisongelmastani täysin rehellisesti. Yhdelle parhaimmista ystävistäni oon kertonu jotain, mutta esimerkiksi ahmimisesta en voisi koskaan puhua edes hänelle (vaikka hän on läheisin ihminen minulle maailmassa). Ainoa, jolle oon avautunu on lääkäri ja terveydenhoitaja. Se oli yksi vaikeimmista asioista, joita oon tehny. Mietin pitkään uskallanko. Ja sitten päätin, että mun on pakko. Olen jo melkoisen yksin tässä maailmassa. Haluan, että mulla on edes joku joka tietää ja jolle voin soittaa jos tää kaikki käy liian ylivoimaiseksi. Onhan se vähän surullista, ettei se ole kukaan läheinen ihminen... mutta parempi tämäkin kuin totaalinen valheessa eläminen.

Seuraavaan lääkäriaikaan on vielä pari viikkoa. Mua pelottaa itseni ja se, vajoanko vielä syvemmälle.

Dark place

Tänään mulla on hyvä fiilis. Vaaka näyttää vähemmän ja ei huvita syödä. Tai ei ainakaan huvita mättää, se on tärkeintä. Tein juuri porkkana-ananas-kurkku-salaattia ja se odottaa nätisti jääkaapissa. Haluaisin päästä siihen tilaan, jossa mun himot kohdistuu raikkaaseen veteen, tuoreisiin hedelmiin ja suussa ihanasti raksuviin vihanneksiin, eikä kaikkeen mahdolliseen syötäväksi kelpaavaan.

Niinä iltoina kun olen kyllästynyt odottamaan - kyllästynyt siihen etten ole ihana kaunis täydellinen itsevarma menestyvä onnellinen laiha tällä minuutilla, jokin sairas logiikka mun päässä käskee mua juoksemaan lähimpään Siwaan ja kahmimaan korini täyteen lohtua herkkujen muodossa... ja se on helvetin masentavaa! Miten voin toistaa saman uudelleen kuin robotti, vaikka tiedän, että seuraavana päivänä haluan kuolla sen paskan takia jota olen itseeni ahtanut? Se hirveä pettymys itseensä on pahinta. Ja ajatus siitä urakasta mikä on edessä kun tietää, että näistäkin kaloreista on hankkiuduttava eroon. Se kauhu, jonka kokee joka kerta numeroiden noustessa... tekisin mitä tahansa ettei minun tarvitsisi tuntea sellaista. Jos parempaan paikkaan pääseminen vaatii syömättömyyttä tai kaloreiden laskemista, ei mulla kai ole muita vaihtoehtoja. Mun on korjattava jollakin se tuho, jota saan aikaan ahmimisella.

Parasta mitä voisin kuulla tällä hetkellä on, että joku lupaisi mulle etten tule enää koskaan ahmimaan. Vapautuisin niin suuresta taakasta! Mun elämässä ois paljon vähemmän murhetta ja huolia. En olisi niin estynyt monissa tilanteissa...

Huh. Tällaista mä mietin päivinä, joina mulla on hyvä fiilis!

Uudenvuodenlupaus 2011

Vuosi vaihtui taas kerran ja yksi lupauksistani (lupausten tekeminen on kivempaa kuin tinojen valaminen - rakastan listojen tekemistä) kuului näin: ala kirjoittamaan säännöllisesti blogia/ päiväkirjaa. Oon nimittäin huomannu, että ajatuksistaan kirjoittaminen on ilmaista terapiaa. Se selkeyttää ajatuksia ja purkaa agressiota. Monet huolet voi kukistaa kirjoittamalla ne ylös, tai ainakin saada ne näyttämään pienemmiltä kun asettaa ne perspektiiviin. Puhuminen on myös yksi suositeltava tapa selvitellä tuntojaan. Mulla on kuitenkin paljon sellaisia asioita, joita en voi jakaa kenenkään kanssa. Ja sitä vartenhan blogit on keksitty, eikö?

 Yksi näistä asioita on mun syömishäiriö. Tuntuu ahdistavalta kutsua itseään syömishäiriöiseksi, mutta toisaalta herkuttelijana tai tunnesyöjänä esiintyminen olisi teeskentelyä. Mun syömishäiriö alkoi kehittymään 13-14-vuotiaana, jolloin sain päähäni olevani lihava. Masennuin ja lohdutin itseäni herkuilla. Yläasteen lopulla kuvioihin tuli ruoasta pidättäytyminen ja lukiossa oksentelu. "Kunnon" bulimikkoa minusta ei onneksi koskaan tullut. Lukion jälkeen sairauden anorektinen puoli otti vallan ja laihduin lyhyessä ajassa alipainoiseksi. Tällä hetkellä elän jatkuvassa ahmimiskohtausten pelossa. Laihduttaminen alkaa aina ahmimispäivän jälkeen. Suuri osa energiastani kuluu kaloreiden laskemiseen ja ulkomuotoni murehtimiseen. Mulla on univaikeuksia, olen väsynyt jatkuvasti. Olen kertonut tilanteestani lääkärille, mutta olen lykännyt tulevia lääkärikäyntejä jo kuukausia. En aio kuitenkaan luovuttaa, vaan teen kaikkeni, että saan itseni kasaan seuraavaa käyntiä varten. Itseasiassa mun on tarkoitus soittaa huomenna ajanvaraukseen ja sopia uusi aika - josta pidän tällä kertaa kiinni.

Aion toki kirjoittaa blogissa muistakin asioista. Syömisongelmat on tällä hetkellä vaan harmillisen suuri osa mun elämää, mutta (suurimmaksi osaksi ajasta) toivon, että suhteeni ruokaan normalisoituisi. Joskus sairas ajattelu puskee päälle ja haluan tyhjentää jääkaapin, tai olen varma, etten tarvitse ollenkaan ruokaa elääkseni. Osaan olla melko mustavalkoinen ihminen, sellainen kaikki tai ei mitään- tyyppi. Perfektionismi on sellainen puoli mussa, jota en halua täysin romuttaa. Olisi kamalaa olla tasapaksu, keskitien kulkija. Ääripäät tulee aina viehättämään mua, mutta voisin suunnata voimavarojani positiivisempiin asioihin: vaikka taiteen tekemiseen ja luovaan toimintaan itseni täyteen tunkemisen sijaan.