Ninja

Pari viikkoa sitten katsoin yhden lempiterveysguruni videon Youtubesta. Siinä puhuttiin kaikenlaista syömiseen ja terveyteen liittyvää, en nyt muista tarkemmin mitä yksittäistä teemaa se käsitteli, mutta videon tekijä puhui siitä, miten syömiseen ei kannata suhtautua liian vakasti. Sitten tämä ihminen sanoi jotain, mikä on pyörinyt päässä tämän pari viikkoa: Jos olet sairas ja haluat parantua, syömiseen täytyy suhtautua kuin ninja. Täytyy taistella oman terveytensä puolesta ja tehdä se, mitä sinun täytyy tehdä elääksesi. Jokaisessa tapauksessa ei ole täysin sama jatkaako entiseen malliin, joskus se malli tappaa sinut. Tässä tapauksessa sinun on oltava tarkkana ja valppaana, kuin ninja. Kun olet hoitanut itsesi kuntoon, voit alkaa taas luottaa ruokahaluusi ja höllentää otetta. 

Tämän tajuaminen hiljensi päässäni ne äänet, jotka valittivat, että "toikin laiha tyttö syö hampparia, eli mäkin voin", "muutkin vaan syö mitä ne haluaa, mä syön myös", "joskus voi skipata aterian, kaikille käy niin", "jos on tosi surullinen voi syödä koko jätskipaketin yksin" ym. ym. Nämä häiriöiset ajatukset voin unohtaa saman tien, sillä ne ei päde muhun. Mä en voi syödä yhtä jätskipakettia, koska se johtaisi laattaamiseen. Mä en voi skipata ateriaa, koska se herättäisi mussa sairaita ajatuksia olla syömättä pidempään ja saisi minut lopulta ahmimaan. Joku laiha tyttö voi syödä hampurilaista, mutta mulle sen syöminen todennäköisesti laukaisisi ahmimiskohtauksen! Mä olen sairas ja mun pitäisi käsitellä itseäni kuin sairasta!

Mulla on syömishäiriö. Mulla on bulimia. Jos lääkärikin on sitä mieltä, sen on oltava totta. Nyt se yksinkertainen asia täytyisi saada mahtumaan mun kalloon, sillä en voi enää tuomita itseäni (negatiivisuus ei johda mihinkään) ja arvostella itseäni terveen ihmisen standardien mukaan, sillä mä en ole täysin toimintakykyinen juuri nyt. En toimi koko potentiaalini varassa.

Mun pitää olla ninja itseni puolesta. Muistaa syödä säännöllisesti, pitää huolta itsestäni. Luopua ainaisesta negatiivisuudesta. Koska mä haluan pystyä elämään täysillä ja tulla niin hyväksi kuin voin  ilman tätä ankkuria.

Kaksi päivää elämästä

Mulla meni 4 päivää suorastaan fantastisesti syömisten osalta: sunnuntaista keskiviikkoon. No, keskiviikkona oli sit tää kauan odotettu lääkäriaika. Olin jopa liian aikaisin paikalla, joka on mulle hyvin epätavallista. Tuntui, että olin vähän lukossa lääkärin kanssa jutskaillessa. Tää mun lääkäri on nuori nainen, joka on todella fiksu. Siis oikeasti tosi nopeaälyinen, tarkka ja päättelykykyinen. Ei mikään "öö"-täti! Ajattelin sit ton mun kankeuden johtuvan vaan siitä, että mulla oli aikamoinen alemmuudentunne tollasen superihmisen edessä. Ja tottakai siitä, että piti avautua niistä asioista, joita häpeää ja peittelee eniten elämässään.

Se lääkäri sitten kyseli miten oon pärjäilly ja onko mitään muuttunut sitten edellisen käynnin. Myönsin ujostellen, että paskasti menee, ahmitaan edelleen ja niin - koulukin tuli keskeytettyä. Lääkäri kyseli sit koulun keskeyttämisestä liudan kysymyksiä ja teetti sen jälkeen pari testiä. Niistä kävi sit aika hyvin ilmi, miten ahdistunu ja pelokas oon nykyään. Oon jotenkin niin keskittyny tähä bulimiaan, etten edes ajatellut mainita aiemmin, että onhan mulla sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta ja ties mitä. Tietysti nää kaikki liittyy jollakin tavalla toisiinsa ja tätä ongelmien vyyhtiä tässä lähdetään kai sitten selvittämään.

Oli kyllä helpottavaa, että tulin ymmärretyksi, vaikka en saanutkaan paljoa sanottua. Jotenkin toi lääkäri osasi jatkaa mun sanoja silloin kun ne loppuivat kesken ja esitti pieniä kysymyksiä, että päästiin eteenpäin. Sitten se kysyi mun suhtautumista lääkkeisiin ja sanoin, että voisihan niistä olla hyötyä. Haluan kaiken mahdollisen avun. Mulle määrättiin sit aloitusannos Seronilia. Oon ottanu sitä nyt pari päivää, eikä se oikein tunnu missään. Mut se kuulemma vaatikin pitemmän aikavälin toimiakseen (eikä se silti sovi kaikille).

No lääkärin jälkeen olin ajatellu mennä sit ulos lounaalle. Olin aika hölmö, ajoitin kaksi tollasta stressaavaa tapahtumaa yhdelle päivälle. Eihän se lounaalla käyminen sit onnistunut... Menin yhteen kasvisruokapaikkaan ja jätin takin naulakkoon ym. Sit katsoin sinne ruokasaliin ja siellä oli ihan sikana ihmisiä. Olin sit vähän aikaa siinä jonossa, mut sit tuli sellanen paniikki-olo ja käännyin takas. Pari tyttöä katto siinä eteisessä ihmeissään kun heitin takin kiireellä niskaan ja suurinpiirtein juoksin ulos. Se siitä.

Samana iltana ois ollu vielä Sylin vertaistukitapaaminen, mutta on nyt sanomattakin selvää, etten sinne selvinnyt. Kun tulin kotiin, mulla oli ihan järkyttävän hermostuttava olo, kädet suurinpiirtein täris kun rupesin laittaa ruokaa. Söin sit jotain wokkia ihan normaalin annoksen. Sen jälkeen ajattelin ottaa jälkkäriksi vadelmia ja kaataa vähän soijamaitoa päälle. No tein niin ja naks. Siitä se sitten lähti, otin toisen kulhollisen ja pian oli vadelmapussi tyhjä. En tajuu, ku mulla ahminta voi lähteä vaikka ihan terveellisestäkin ruoasta! En ole koskaan turvassa...

Yritin vielä oikein tosissani vakuutella itselleni, että pääsisin tosta "yli", eikä mun tartteis jatkaa syömistä. Päässä kuului kuitenkin niin kova meteli, että jääkapillehan siitä päädyttiin. Söin iltamyöhään sit jotain ihme dippihommeleita ja sain kamalan närästyksen. Seuraavana päivänä tunsin, että peli oli ihan menetetty tän päivän osalta. En tiedä miks automaattisesti ajattelin niin, mutta jotenkin vaan en edes pystyny taistelemaan vastaan, mussa ei ollu mitään pontta. Söin ihan sikana riisipuuroa kanelilla. En koskaan syö riisipuuroa. Joulunakin vältän sen syömistä viimeiseen saakkaa, koska olen aina ajatellut, etten pidä siitä. No menin sit kauppaan "palauttaa pulloja" ja ostin pullonpalautusrahoilla mm. suklaata ja rusinoita. Juoksin suurinpiirtein takaisin kotiin syömään niitä.

Sit jossain vaiheessa iltaa aloin vaan automaattisesti litkiä vettä. Join, join ja join. En edes ajatellut aionko oksentaa vai en, en ajatellu muuta kuin, että juon tätä vettä nyt niin paljon kuin suinkin pystyn. Sitten päätin, että oksennan vähän, että tulee helpompi olo ja saan nukuttua. Oksensin sitten vähän. Sit rupesin vaan ajattelee, että miks en samantien oksentaisi vähän lisää. Sit aloin oikein kunnolla laattailla, ajattelin vaan, että "äkkiä enneku kämppis tulee kotiin". Ja tyhjensin itseni ihan kokonaan, siivosin kiltisti sotkut, pesin kasvot ja hampaat. 

Kämppis tuli aamuyöstä kotiin. Se oli vähän hiprakassa ja naurettin jollekkin jutulle hämärässä eteisessä. Jos se ois räpsässyt valot päälle, se ois nähny, että mun kasvot on niin turvoksissa tuntien laattaussessiosta, että näytän siltä, että olisin joutunut ampiaisparven hyökkäyksen kohteeksi. Hihitteltiin siinä pimeässä ja piilouduin sit huoneeseeni. En saanut unta. Oli outoa mennä nukkumaan tyhjällä vatsalla, siitä on nimittäin pitkä aika kun viimeksi tuli laatattua tähän tapaan... Liikaa käsiteltävää kahdelle päivälle.

Tänään olen taas syönyt ok:sti ja kummastellut normaalia olotilaani. Ihan kun eilistä ei olisi ollutkaan.

Negatiivisten tunteiden käsittelyä

(aamuyön pohdiskeluja, jälkeenpäin editoituna)

Tän mä osaan liian hyvin:

hermostuttaa -> syön, että tulisir rauhallisempi olo

surettaa -> syön, koska se tuo lohtua

on tylsää -> syön, tuntuupahan siltä, että tekisi jotain

voin pahoin fyysisesti -> syön, koska uskottelen itselleni pahan olon johtuvan nälästä

Tainnutan negatiiviset tunteet ruoalla, koska ruokakoomassa ei tarvitse ajatella mitään. Kun ajattelen ”antaa mennä, ihan sama”, viritän itselleni ansaa. Ahmimisen jälkiseuraukset on käsiteltävä myöhemmin. Tällä tavalla mä vaan lykkään ja moninkertaistan pahaa oloani.

Luin jostakin, että kun yritää tehdä jonkun muutoksen, pitäisi kuvitella itsensä tilalle pieni lapsi. Ei pienelle lapselle kannata asettaa älyttömiä tavoitteita ja jyrkkiä rajoja, silloin lapsi joutuu paniikkiin ja alkaa toimia päättömästi. Pitää purkaa suuret kokonaisuudet mahdollisimman pieniksi paloiksi ja keskityttävä siihen, että suunnitelma toimii pidemmän päälle, että rajat ovat sellaisia, joiden kanssa voi elää ja rakentaa niistä uusia, parempia rutiineja.

Nykyisin mun on tosi vaikeaa pakottaa itseäni tekemään mitään. Ehkä olen yrittänyt elää omien, sekopäisten rajojeni mukaan, ”hampaat irvessä” jo tarpeeksi monta kertaa. Ainoa tapa, millä voi oikeasti pärjätä ja edetä tässä elämässä, on nostamalla kissa pöydälle, käsittelemällä päässä pyörivät ajatukset ja sisällä vellovat tunteet TERVEELLÄ TAVALLA. Oli se tapa sitten mikä tahansa, vaikka hillitön shoppailu, äidille soittaminen, lehtien leikkaaminen, hikilenkki, blogin kirjoittaminen, laulaminen, siivoaminen, piirtäminen, itkeminen, yksin tanssiminen, peilin edessä irvistely, tyynyyn huutaminen… kunhan se ei ole ahmimista.

Tällä hetkellä mun pää on kuin komero, joka on niin täynnä rojua, että kun sen ovea raottaa, näkee pikku vilauksen siitä tavaran määrästä, joka uhkaa romahtaa päin näköä. Kun mä oon ahminu, oon vaan sysännyt negatiivisia tunteita tiukemmin piiloon ja lukinnut komeron oven visusti. Tällä hetkellä näen sen kaiken paskan alle romuksi jäämisen uhkan… mutta jostakin päin on aloitettava.

 

Kollaasi

Olen elänyt läpi ehkä elämäni ahdistavimpia hetkiä lähipäivinä ja kokenut mieletöntä turhautumuksen tunnetta. Mikään ei riitä. Haluan aina vain syödä ja syödä. En opi koskaan. Negatiiviset tunteet ovat velloneet päässä, eikä ole ollut voimia purkaa niitä... olen vaan alentunut niiden tasolle ja valvonut, valvonut ja valvonut, kuunnellut mitä kritisoitavaa mun pää seuraavaksi keksii musta. Ai en tehnyt tätäkään oikein? Ääliö, epäonnistuja, ruma, ruma minä.

No, onneksi on aina uusia aamuja ja voi aloittaa uudelleen. Aina voi muuttaa tapojaan, jumissa oleminen on vaan väliaikaista. Miksi tätä ei koskaan usko suurimmalla synkkyyden hetkellä? Ajattelee vain irti, pois, kauas tästä kehosta! Elämä on paskaa, mikään ei koskaan muutu. Miksi mulla on tällaisia ajatuksia, miks en vaan osaa olla vahva ja täydellinen? Sitten jokin puhkaisee kuplan - ja poks, olen taas kiinni elämässä. Tällä kertaa se todellisuuteen herättäjä oli tämä blogi. Kun muistaa taas käsitellä itseään sairaana, alkaa edetä johonkin suuntaan. Itselleen valehteleminen kun ei johda mihinkään.

Kyseisen blogin innoittamana tein nykyhetken fiiliksistäni kollaasin ja ajattelin postata sen tänne. Tämä on sinänsä aika tylsä, etten saanut mahdutettua kuvia mukaan (hyviä fiilissanoja löytyikin liikaa), niinpä tein kollaasin pelkistä sanoista. Takana on valvottu yö (unta noin 4 tuntia). Yritän taas rukata päiväjärjestykseni kuntoon - motivaationa toimii ensi viikon lääkäriaika ja ammatinvalinnanohjaus. Täyteen jääkaappiin ajatukset eivät eksyneet (kyllä, se on täysi), kun kädet vain leikkasivat ja liimasivat.

(tämän hetken fiiliksiä)

Tänään söin aamupalaksi soijajogurttia :) En ole syönyt jugurttia varmaan puoleen vuoteen. Unohdan taas vähäksi aikaa raakailun, laitan sen korvan taakse, mitä olen oppinut (paljon) ja keskityn nyt pärjäämiseen. Ei mun tarvitse saada mitään superfiilistä tai kicksejä syömisestä. Mä haluan alkaa rakentaa jotain rutiineja, syödä aamupalan, lounaan ja päivällisen. Katsotaan kuinka käy.

Ja hei, ihanaa huomata, että mulla on jo 18 lukijaa :) Missäs välissä ne sinne ilmestyivät?

Mehupäivä

Eilen lipsahti taas ahmimisen puolelle, mutta tänään en todellakaan lähde enää sille tielle. Vaikka en oo päässy ahmimisesta kokonaan eroon, musta tuntuu, että nyt mun on vaikeampi kadota "ahmimiskoomaan", kun vielä viime vuoden puolella saatoin ahmia tyyliin 4 päivää putkeen. Nyt heräisin vähintään toisena päivänä 'todellisuuteen', että ei mitäs hittoa tässä ollaan tekemässä.
Tänään ei oo tehny mieli syödä (kas kummaa), mutta ajattelin kuitenkin, että joitan ravintoa ois hyvä saada. Kipsuttelin äsken kauppaan hakemaan pullollisen luomu porkkanatäysmehua (750 ml) ja vetäisin sen tossa jäiden kera. Nyt on ihan hyvä fiilis - ja aamuinen päänsärkykin on tipotiessään.

Tänään ajattelin vielä (vaatimattomasti) kääntää kämpän nurin, putsata joka kolkan ja ehkä (pienen pieni ehkä) käydä vielä rauhallisella iltalenkillä. Voisin alottaakkin jo nytten :)

Ainiin! Tilasin Anttilan alennusmyynnistä crosstrainerin! Oon tosi innoissani kyseisetä laitteesta. Sen pitäis tulla noin viikon sisällä (tilasin kotiovelle toimituksen). Just sen takia haluun mm. siivota, että on tilaa sille :D Mut ajattelin ottaa tavoitteeksi crossailla 40 min päivässä. Onnistuukohan?