Syksyllä aloitin opinnot uudessa kaupungissa, josta en tuntenut ketään. Päätin olla väkisin reipas, vaikka pelotti. Pahin pelkoni oli, että alan jälleen ahmia hallitsemattomasti. Ja ujouteni vuoksi tietysti se, että en tutustukaan kehenkään ja jään yksin. Jaksoin muutaman kuukauden. Syyslomalla tajusin, etten halua jatkaa. Kävin koulussa vielä joinakin päivinä, mutta stressi kasvoi kasvamistaan ja ahdistus purkautui ahmimisena, joka vangitsi minut neljän seinän sisälle. Pahimmat ahmimisjaksot kestivät viisi päivää ja sitä seurasi paasto ja puhdistautuminen. Joulun aikoihin olin aivan loppu. Tiesin, että minulla on syömishäiriö ja ahmiminen, oksentaminen ja koko prosessi oli tuttua lukioajoista. En voinut uskoa, että olin taas langennut bulimiaan. Yksi pieni, mutta tärkeä asia, jonka sain tehtyä omaksi hyväkseni oli se, että vedin ruksin terveydenhoitajan lomakkeeseen kohtaan [x] minua askarruttaa/haluan lisää tietoa: syöminen.
Terveydenhoitaja varasi ajan koululääkärille, jonka luokse menemistä lykkäsin usean viikon ajan. Voimani olivat aivan lopussa, oli vaikeuksia nukkua. Valvoin useita öitä ja aloitin päivän viiden-kuuden aikoihin aamusta. Nukuin silloin tällöin 16 tuntia putkeen. Kun sanoin vihdoin mentyä lääkärille, kerroin pienellä äänellä piipittäen, kyyneleet silmissä ahmimisesta. Lääkäri näki ahdinkoni, vaikka olin kovin harvasanainen ja sovimme uuden ajan. "Seurataan tilannetta". Olin edelleen epätoivoinen, sillä pelkäsin, että ongelma jätetään parin käynnin jälkeen sikseen ja keräsin voimia seuraavaan kertaan - nyt olisi sanottava kaikki, niin rehellisesti ja suoraan kuin suinkin pystyi. Kun saavuin seuraavaan tapaamiseen, en saanut sanoja suustani. Kangertelin ja olin hermostunut, tunsin itseni hölmöksi. Onneksi lääkäri kaivoi sinnikkäästi totuuden esille ja saimme alulle lääkehoidon. Lääkäri kysyi myös, haluanko lähetteen psykiatriselle polille ja ravitsemusterapiaan. Vastasin, että totta kai haluan.
Odottaminen oli raastavaa. Voin todella huonosti. En saanut asioitani hoidettua, elämäni oli totaalisessa epäjärjestyksessä. Kalenterissa häämötti ajat polille ja ravitsemusterapeutille ja en voinut muuta kuin laskea päiviä. Liian kauan, liian kauan. Mitä hittoa minä teen itseni kanssa tämän ajan, ihmettelin. Jonotin mummojen kanssa apteekkiin hakemaan mielialalääkkeitä. Oksensin tässä vaiheessa pari kertaa viikossa.
En saanut nukuttua lainkaan polikäyntiä edeltävänä yönä. Tulin paikan päälle melkein tunnin liian aikaisessa, koska pelkäsin myöhästymistä. Kävelin tunnin ajan sairaalan lähiympäristössä, koska en halunnut mennä sisälle odottamaan. Rakennus näytti kolkolta, sisään päästäkseen täytyi soittaa ovikelloa. Ovesta sisään astuminen oli helpotus, sisällä olikin aivan eri näköistä. Tunnelma oli lämmin ja kotoisa. Minut kutsuttiin sisälle. Ensimmäisessä tapaamisessa oli psykologi ja hoitaja. Kerroin heti alkuun siitä, etten ollut nukkunut. Tapaaminen oli yllättävän rento ja keskustelunomainen. Hoitaja selitti, että he halusivat oppia tuntemaan minut ja että se olisi ensimmäisen kerran tavoite. Puhuin enemmän kuin aikoihin. Yksinäisyydestä, stressistä, syömisestä. En pidätellyt lainkaan itseäni tai vähätellyt ongelmiani, johon olin aiemmin syyllistynyt. Sovimme seuraavan tapaamisen pelkästään hoitajan kanssa. Kun kävelin ulos ovesta, olin varma, että olin tehnyt oikein tullessani tänne ja kertoessani kaiken. Olo oli kevyempi. Tuntui, kuin olisin jättänyt osan ongelmastani jonkun muun huolehdittavaksi.
Hoitaja oli kertonut minulle, että hän ja psykologi käsittelisivät "tapaustani" palaverissa - keskenään, ilman minua. Minusta se kuulosti aivan uskomattomalta. Minun ongelmani oli pohtimisen ja huomion arvoinen! Joku muu ottaisi ohjat. Asijantuntijat pohtisivat, miten minun tilanteeni kanssa meneteltäisiin. En ollut enää yksin. Elämällä olisi tästä eteenpäin suunta, paranemaan päin. Minä en enää yrittäisi nuolla haavojani, vaan joku kietoisi minut sideharsoon, että voisin todella alkaa parantua.
Samalle viikolle oli sovittu tapaaminen ravitsemusterapeutin kanssa. Aamu oli kamala, nukuin pommiin ja olin myöhästyin 15 minuuttia. Olin kuitenkin paikalla ja se oli tärkeintä. Sanat eivät tulleetkaan yhtä vapaasti kuin polilla. Tämä tulisi olemaan vaikeaa. Minun täytyi kertoa, kuinka huonosti söin ja kestää palaute. Se oli vaikeaa. Väittelin ravitsemusta vuosia opiskelleen ja ravitsemusterapeutiksi valmistuneen ihmisen kanssa siitä, että tarvitseeko ihminen viljoja. Tapaamisemme alkupuolella olin vielä vankasti sitä mieltä, että ei. Sanonpahan vain, etten ole enää :D Ravitsemusterapeutti naurahti hyväntahtoisesti kun selitin miksi en syö juustoa: "koska siinä on pahaa rasvaa". "No siitä sinun ei tarvitse huolehtia", hän totesi vakaasti.
Palauduin takaisin maan pinnalle tuon 45 minuutin aikana. Miten syömiseni oli ajautunut niin kauas normaalista? Lähdin kotiin ruokapäiväkirjat ja kasa monisteita mukanani. Poikkesin ruokakaupan kautta. Ostin piimää ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Ja maitorahkaa ja raejuustoa - niitä en ollut syönyt muutamaan kuukauteen. Vitkuttelin pasta-jauho-käytävällä varmaan viisitoista minuttia. Tämä oli vaikeinta. Pastaa? Riisiä? Apua. Tavallisesti kierrän tämän käytävän kaukaa. Valitsen täysjyväspagetin, vaikka haluan jättää sen hyllyyn.
Nyt olen syönyt tasan kaksi päivää ateriasuunnitelman mukaan. Se on pelottavaa. Ensimmäisen kerran kun keitin spagettia, minun täytyi tarkistaa keitto-ohjeet. Kädet tärisivät, mittasin kaiken desimitalla. Mutta kaiken kaikkiaan - ei se tunnu niin pahalta kuin odotin. Mielessä vilahtaa negatiivisia ajatuksia ruoasta, mutta nyt tunnen olevani toimintakykyisempi. Vaikka minun täytyy pitää huolta, että syön noin kolmen tunnin välein, ruoka ei vie läheskään yhtä suurta lohkoa elämästi kuin aiemmin. Ateriasuunnitelma auttaa hurjasti, kun ruoat on kirjoitettu paperille, ne ovat pois minun ajatuksistani. Vaikka olen vielä epävarma syömisen suhteen ja pelkään uusien ruokien kokeilemista, tunnen oloni turvallisemmaksi kuin aikoihin. Tuntuu hyvältä, kun voi olla varma siitä, että tekee oikein. Ei tarvitse enää pyörittää onnenpyörää ja lähteä arpomaan mitä söisi tänään vai söisikö ollenkaan. Nyt ruoka on pysyvästi läsnä ja säännöllisesti ripoteltuna pitkin päivää, niin kuin sen kuulukin olla.
Odotan innolla sitä, että alan taas luottaa itseeni ja siihen, että elämä kantaa. Nyt minusta tuntuu, että pelkään maan jatkuvasti romahtavan altani. En uskalla ottaa kunnon askeleita, vaan hiipparoin pelokkaasti eteenpäin. Toivon, että voisin kulkea luottavaisemmin eteenpäin ja jossakin vaiheessa olla valmis ottamaan loikkia, pitkiä juoksuaskeleita tai vaikka hyppimään tasajalkaa.
Ja se siitä salailusta - nyt se saa olla ohitse! Äiti mumisi huolestuneen kuuloisena puhelimeen kun kerroin meneväni polille ja näkeväni ravitsemusterapeuttia. Omalla tavallani kerroin totuuden. En täräyttänyt suoraan, että "mulla on bulimia", vaan kerroin hienovaraisesti siitä, miten olen itsekin huolestunut syömisestäni. Äiti ei saanut sydänkohtausta, vaan ymmärsi. Kuulosti todella surulliselta, mutta yritti lohduttaa silti ja kannusti jatkamaan hoitoja. Tiesin, että isälle kertominen olisi mahdotonta. Mutta keksin pari iltaa sitten kuinka kiertää mahdoton ja pyysin äitiä kertomaan isälle polikäynneistä ja ravitsemusterapiasta. Tiedän ettei isä soita minulle itku silmässä ja vuodata tunteitaan, vaan kysyy vaivaantuneena luurin toisessa päässä, että mitä kuuluu ja riittääkö rahat. Pääasia, että hän tietää.
