Uusi blogi

Uusi blogini löytyy täältä.

Synkkää

Yksi mun suurista ongelmista taitaa olla yksinäisyys. Mulla on taipumus vetäytyä yksinäisyyteen surun hetkellä, sen sijaan, että hakisin lohtua muilta. Olen jotenkin ihmeellisellä tavalla aina kokenut rasittavani muita ongelmillani ja pahalla olollani. Vaikka joskus asia on mennyt ihan päin vastoin. Silloin tällöin ystäväni ovat ihmetelleet miksi olen niin hiljainen, miksi heidän seuransa ei kiinnosta. Tiedän, että minulla on ystäviä, jotka pysyvät rinnallani vaikka avautuisinkin heille ikävistä asioista. Liian harvoin kuitenkin hyödynnän tätä mahdollisuutta... kotoa kai sekin on opittua, että pitäisi itkeä ongelmansa yksin ja piilossa, ettei muu maailma näkisi niitä.

Puhuin mun hoitajallekin tästä. Sanoin, että musta tuntuu jatkuvasti, että olen riesaksi ihmisille (aivan vähäpätöisimpienkin asioiden suhteen). Joskus tunnen jopa, että jos lähden huonotuulisena ihmisten ilmoille, muut ihmiset kärsivät tolkuttomasti kun joutuvat katsomaan kurjaa olemustani. Niinpä niin, käsittämättömältähän se kuulostaa. Silloinkin kun minulla on paha olla, mun täytyy huolehtia siitä, etteivät muut kärsi pahasta olostani. Miksi sillä on niin paljon väliä?

Mun syömishäiriöki jotenkin kytkeytyy tähän juttuun. Aikoinaan se tunne, että on vaivaksi, että on tiellä, oli yksi niistä tekijöistä, jotka ajoivat syömään vähemmän. Halusin viedä vähemmän tilaa, olla mahdollisimman sulavaliikkeinen, etten koskaan vahingossa tönisi muita ihmisiä tai vaikka olisi heidän näköesteenään (naurettavaa). Tömistely ja kompurointi sai päässäni kohtuuttomat mittasuhteet - minä olin mielessäni jättiläinen, joka rikkoi kaiken ja jäi lantiostaan kiinni oviaukkoon. Minun ylileveät hartiani kolahtivat joka kerta jääkaapin oveen. En mahtunut edes istumaan kerälle nojatuoliin.

Tuntuu melkein teennäiseltä puhua menneessä aikamuodossa. En mahdu edelleenkään istumaan kerälle meidän nojatuoliin, vaikka haluaisin. En pelkästään nostalgisessa mielessä - vaan sairaan paljon. Niin paljon, että minusta on suorastaan ällöttävää istua siinä millään muulla tavalla. 

Kun mietin, kuinka paljon minulla on tuollaisia ajatuksia, vaivun pieneen epätoivoon. Eikö olisi vain helpompi aloittaa sama rumba uudelleen, laihtua laihtumistaan, kuin yrittää parantaa itseään? Välillä minusta tuntuu, että syömishäiriö onkin ainoa tapa, jolla on ylipäätään voin olla olemassa. Voin vain joko onnistua tai epäonnistua siinä (parhaillaan epäonnistun), muita mahdollisuuksia ei ole. Joskus pelkään myös, että tämä paska on köyhdyttänyt minut niin kuiviin, että ilman tätä en olisikaan mitään. Se on hyvin synkkä ajatus.

Haluaisin kovasti sanoa loppuun jotain positiivista, etten jättäisi lukijoitani aivan epätoivon partaalle :) Tänään kävin lenkillä! Sain pienen ajatuksen, että alkaisin juosta taas säännöllisesti. Jos saisin purettua sitä kautta jotain negatiivisia tunteita?

Hävettää!

En ole taas aikoihin kirjoitellut tänne. On mennyt vaihtelevasti . Välillä pelottavan hyvin ja sitten taas niin huonosti, että haluaisi kuolla. Nyt koen kuitenkin olevani turvassa itseltäni. Vietän kesän kotona, enkä jää enää yksikseni.

Kulunut vuosi on ollut niin raskas ja kamala. Mulle tulee fyysisesti huono olo kun muistelen kaikkea tapahtunutta, kaikki suru ja kauhu tuntuu vatsan pohjassa. Kestää ehkä vielä jonkun aikaa kun totun tähän tasaantuneeseen olotilaan - siihen, että olen isän ja äidin huomassa, enkä voi enää vajota päiväkausiksi ahmimiskierteeseen.

Eilen itkin pitkästä aikaa. Ahdisti niin hirveästi. Itkin häpeää, jota olen aivan piripintaan täynnä. Ehkä hirvein nöyryytys tapahtui ennen kotiinlähtöä - jäin kiinni. Olin bulimiahuuruissani sortunut ottamaan kämppikseni ruokia ja kämppis oli tietty huomannut sen. Aamulla horjuessani suihkuun kasvot turvonneena hän tuli tivaamaan multa, mihin ruoat olivat kadonneet. En silloin kestänyt käsitellä asiaa, vaan painuin suihkuun. Ette voi uskoa miltä musta tuntui! Suihkussa oli paniikkimaiset tunnelmat, eikä olisi huvittanut tulla ulos ollenkaan.

Kirjoitin kämppikselleni (jota en edes tunne kovin hyvin) pahoittelevan viestin käytöksestäni. Tuntui vaan niin uskomattoman saastaiselta. Kuka syö toisen ruokia? Ja miten ihmeessä selittää ihmiselle, jonka tuntee vain pintapuolisesti, että hei - ahmimiskohtauksen aikana ei tule välttämättä ajateltua lainkaan. Kyseinen ihminen ei siis tiedä syömishäiriöstäni.

Touko- ja kesäkuu on ollut hektistä ja rankkaa. Ruokapäiväkirjat pölyttyy nurkissa (auts). En ole kyennyt ilmaantumaan psykologiajoilleni tai uusimaan mielialalääkkeeni reseptiä. En ole jaksanut hakea toimeentulotukea, joten vuokra on jäänyt vanhemmille maksettavaksi. Olen ahminut jäätelöä litratolkulla ja juonut kaljaa yksin. Kirjoittelen taas itselleni liian tiukkoja ateriasuunnitelmia ja laskeskelen päässäni, kuinka monta viikkoa menee viiden kilon laiduttamiseen.

Onneksi olen täällä, porukoiden luona! Näen vanhoja ystäviäni pitkästä aikaa ja samalla olen turvassa itseltäni. Jossakin kaukana häämöttää se päivä, jolloin mun täytyy kohdata mun kämppis ja pakata ehkä omaisuuteni pahvilaatikoihin... muuttaa jonnekkin, aloittaa uusi koulu, tutustua uusiin ihmisiin, pelätä uutta epäonnistumista...

Tein sen!

En melkein meinaa uskoa kuinka hyvin mun visiitti porukoiden luona on sujunut. Olen saanut purettua tuntojani niin hyvin läheisilleni, että olo on kevyempi kuin aikoihin. Kevyt, mutta vielä vähän kaikesta muutoksesta hämmentynyt. 

 

Kerroin lääkäristä, ravitsemusterapiassa ja polilla käymisestä äidille ja isälle (ja niille ystäville, joita tapasin) ihan avoimesti. Nostin kissan pöydälle heti kun tulin kotiin, koska tiesin, että jos jätän sen myöhemmäksi, saatan vältellä asian kertomista vielä hanakammin. No palautehan ei ollut mitään "upeaa, että pidät itsestäsi huolta, me tuetaan sua joka askeleella" -tyyppistä yltiöpositiivista kannustusta, mutta ei kyllä mitään "ethän sinä mikään syömishäiriöinen ole" tyyppistäkään vähättelyä. Jotain siltä ja väliltä. Ja aika paljon hiljaisuutta, kuten mun vanhemmilta voikin odottaa. Mutta pääasia on, että nyt pystyn olemaan niille avoin ongelmieni suhteen ja musta näkyy se. Huomasin myös, että jollakin tavalla koko perheestä tuntui, että nyt me saatiin meidän tyttö takaisin. Vaikka sitä luulee olevansa tosi hyvä valehtelija, niin ei ne mun "söin jo" - vakuuttelut mennyt ehkä sittenkään täydestä aikoinaan. Jokaisesta pienestä valheesta jää jotain hampaankoloon.

Lähipäivinä olen kokenut taas mielettömästi sympatiaa itseäni kohtaan. En sääliä, mutta tervehenkistä ymmärrystä. Nyt osaan yhdistää joitakin palasia yhteen ja tilanteeni kokonaiskuva on selkeämpi.
Masennus. Epävarmuus. Tarve kontrolliin. Riippuvuus. Yksinäisyys.
Kaikki aivan älyttömän suuria ja pelottavia asioita. Ylivoimaisen suuria! Huusin äidille, että minä olen kaksikymppinen, minun ei tarvitsisi painiskella tämän kaltaisten asioiden kanssa! Minun kuuluisi juhlia, niinkuin muut ikäiseni. Olla huoleton. Seurustella. Opiskella. Elää.

Sen sijaan, että näkisin vain mustaa ja olisin uppoutunut omaan synkkyyteeni, olen alkanut ajatella normaalia kaksikymppisen elämää. Aiemmin ehkä keskityin vain siihen, mitä minulla ei ole. Kavereita. Rahaa. Nyt haaveilen siitä, miten hyvin elämä voisi mennä. Enkä hirveästi edes jaksa tuhlata aikaa niihin "pahimpien skenaarioiden" kehittelyyn ja negatiivisuudessa velllomiseen. Olen kuitenkin ihan vasta kokenut jotain, mikä on ollut yksi mun suurimmista peloista. Eli sen, että asun yksin vieraassa kaupungissa ilman ainoatakaan ystävää, syömishäiriö ottaa vallan ja masennun. Ja tuotahan se oli. Se tapahtui pikkuhiljaa, alkoi kesän loputtua ja on hälvenemässä vasta nyt.

Melkein kokonainen vuosi siinä meni. Ja on toki edelleen epävarmuutta... mutta ei enää niin hallitsevissa määrin. Mutta paremmin menee! Ja osan ottaa ilon irti siitä.

Ei mitään hävittävää?

On ollut taas pari huonompaa päivää, mutta tästä päivästä teen hyvän vaikka hampaat irvessä. Tukeutumista ruokaan, muttei oksentamista. Melkein ookoo, mutta ahmimistahan se kuitenkin on. Ja vielä eilen illalla ajattelin, että ettei tästä tule mitään. Ruokapäiväkirjassa on jo kolme "syherrystä", jotka kuvaa kontrollin menettämistä. Tänään normaali päivä, kiitos!

klo. 8:00 banaani, maitorahkaa, kuppi teetä, vettä

Unettomuutta taas vaihteeksi. Mietin yöllä lapsuutta, perhettä, sitä että pitäisi lähteä käymään kotona viikon kuluttua, ystäviä, exää, itseäni, elämää, koulutusta, tulevaisuutta, tätä sairautta, parantumista... Pää tahtoo selvittää jokaisen ongelman silloin, kun olisi aika levätä. Mutta jos itsekseen miettimällä parantuisi, kai minä olisin jo terve.

Haluan taas normaalin elämän. En sellaista, jota elin ennen, vaan avoimemman ja rennomman elämän. Tällä hetkellä olen varma, että kerron ongelmistani siskolle ja vanhemmille. Sisko soitti eilen - ja minä keräsin rohkeutta soittaa isälle. Puhelimessa yritän kuulostaa hyväntuuliselta. Olenko minä? Meneekö mulla oikeasti paremmin, niin kuin vakuuttelen ulkopuolisille? Polin työntekijä sanoi, että vaikutan siltä,, että yritän suojella läheisiäni. Niin kai minä yritän. Hinta on vaan kova. Kenellekkään ei tule pahaa mieltä, mutta millaista on minun elämäni jos en koskaan puhu tunteistani rehellisesti? Olen aina ollut sellainen, joka näyttää ulkoapäin tasapainoiselta. Olen sitten murehtinut "omalla ajallani", yksin.

Se, että minulla on lähiaikoina ollut muutama kontakti (polin työntekijät, lääkäri, "terapiaryhmä"), joiden seurassa voin olla oma itseni ja puhua suuni puhtaaksi, merkitsee paljon. Ajatus siitä, miten vapautuneeksi tuntisin itseni, jos voisin luopua salailusta myös perheeni ja ystävieni seurassa, kantaa eteenpäin ja antaa rohkeutta. Viikon kuluttua - avaudun lopulta vanhemmilleni ja kerron ongelmistani parhaille ystävilleni. Se on tavoitteeni - lyhyt aika... paljon kerrottavaa. Mutta jos nämä ystävät ovat todellisia ystäviä - he ymmärtävät ja hyväksyvät minut. Ja jos vanhemmat oikeasti rakastavat, he ottavat mieluummin rehellisen, särkyneen tytön kuin sellaisen, joka teeskentelee olevansa ehjä. Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? Joku järkyttyy, suuttuu, hylkää, nauraa tai painaa villasella? Pahimmatkin uhkakuvat kalpenevat sen kauhun rinnalla, jota koen tämän häiriön puristuksessa. Todellisuudessa - mulla ei ole mitään hävittävää.

Myös syyttävät ajatuksen äidin roolista mun sairastumisessa on saastuttanu mun mieltä lähipäivinä. En nimittäin halua, että mun "avautuminen" tarkoittaa sitä, että haukun äidin lyttyyn ja syytän sitä mun ongelmista. Varmasti äiti syyttää itseään tarpeeksi jo muutenkin. Koen joskus älytöntä vihaa sitä kohtaan, mutta täytyy pitää vaan mielessä se, että äiti on aina tehnyt parhaansa. Sillä ei oo ollu ehkä keinoja auttaa mua kasvamaan oikeaan suuntaan, vaikka perimmäinen ajatus on ollut aina hyvä. Välillä tuntuu, että haluaisin ravistella äitiä ja huutaa: "Mitä HITTOA ajattelit, kun laihdutit kymmenvuotiaan tyttölapsesi edessä? Miksi et repinyt laihdutusoppaita yläasteikäisen tyttäresi käsistä, kun ne näit? Miksi et tarjonnut aterioita ajallaan, vaan näytit huonoa esimerkkiä omalla tunnesyömiselläsi?" En tiedä ymmärtääkö äiti, kuinka paljon tää kaikki on vaikuttanu mun elämään. Haluaisin löytää tavan kertoa sen syyllistämättä.

Seuraavaksi pistän musiikin täysille ja siivoan. Tuuletan, järjestelen, pyyhin pölyt. Yritän kanavoida vihaisuuteni imurointiin ja moppaamiseen... Ja tänä iltana minä aion rentoutua oikeasti. Hengittää ja sulkea silmät. Tehdä ehkä kasvonaamion tai ottaa jalkakylvyn. Syön riittävästi ja keskityn itseeni, sillä on tärkeää, että mulla on hyvä ja turvallinen olo.

Paraneminen alkaa

Tänään voin varmuudella sanoa, että olen aloittanut parantumisprosessini 100%:n panostuksella. Vaikka olen runsaan puolen vuoden ajan yrittänyt normalisoida syömistäni, toimintani on kärsinyt rakenteen ja ulkopuolisen avun puutteesta.

Syksyllä aloitin opinnot uudessa kaupungissa, josta en tuntenut ketään. Päätin olla väkisin reipas, vaikka pelotti. Pahin pelkoni oli, että alan jälleen ahmia hallitsemattomasti. Ja ujouteni vuoksi tietysti se, että en tutustukaan kehenkään ja jään yksin. Jaksoin muutaman kuukauden. Syyslomalla tajusin, etten halua jatkaa. Kävin koulussa vielä joinakin päivinä, mutta stressi kasvoi kasvamistaan ja ahdistus purkautui ahmimisena, joka vangitsi minut neljän seinän sisälle. Pahimmat ahmimisjaksot kestivät viisi päivää ja sitä seurasi paasto ja puhdistautuminen. Joulun aikoihin olin aivan loppu. Tiesin, että minulla on syömishäiriö ja ahmiminen, oksentaminen ja koko prosessi oli tuttua lukioajoista. En voinut uskoa, että olin taas langennut bulimiaan. Yksi pieni, mutta tärkeä asia, jonka sain tehtyä omaksi hyväkseni oli se, että vedin ruksin terveydenhoitajan lomakkeeseen kohtaan [x] minua askarruttaa/haluan lisää tietoa: syöminen.

Terveydenhoitaja varasi ajan koululääkärille, jonka luokse menemistä lykkäsin usean viikon ajan. Voimani olivat aivan lopussa, oli vaikeuksia nukkua. Valvoin useita öitä ja aloitin päivän viiden-kuuden aikoihin aamusta. Nukuin silloin tällöin 16 tuntia putkeen. Kun sanoin vihdoin mentyä lääkärille, kerroin pienellä äänellä piipittäen, kyyneleet silmissä ahmimisesta. Lääkäri näki ahdinkoni, vaikka olin kovin harvasanainen ja sovimme uuden ajan. "Seurataan tilannetta". Olin edelleen epätoivoinen, sillä pelkäsin, että ongelma jätetään parin käynnin jälkeen sikseen ja keräsin voimia seuraavaan kertaan - nyt olisi sanottava kaikki, niin rehellisesti ja suoraan kuin suinkin pystyi. Kun saavuin seuraavaan tapaamiseen, en saanut sanoja suustani. Kangertelin ja olin hermostunut, tunsin itseni hölmöksi. Onneksi lääkäri kaivoi sinnikkäästi totuuden esille ja saimme alulle lääkehoidon. Lääkäri kysyi myös, haluanko lähetteen psykiatriselle polille ja ravitsemusterapiaan. Vastasin, että totta kai haluan.


Odottaminen oli raastavaa. Voin todella huonosti. En saanut asioitani hoidettua, elämäni oli totaalisessa epäjärjestyksessä. Kalenterissa häämötti ajat polille ja ravitsemusterapeutille ja en voinut muuta kuin laskea päiviä. Liian kauan, liian kauan. Mitä hittoa minä teen itseni kanssa tämän ajan, ihmettelin. Jonotin mummojen kanssa apteekkiin hakemaan mielialalääkkeitä. Oksensin tässä vaiheessa pari kertaa viikossa.

En saanut nukuttua lainkaan polikäyntiä edeltävänä yönä. Tulin paikan päälle melkein tunnin liian aikaisessa, koska pelkäsin myöhästymistä. Kävelin tunnin ajan sairaalan lähiympäristössä, koska en halunnut mennä sisälle odottamaan. Rakennus näytti kolkolta, sisään päästäkseen täytyi soittaa ovikelloa. Ovesta sisään astuminen oli helpotus, sisällä olikin aivan eri näköistä. Tunnelma oli lämmin ja kotoisa. Minut kutsuttiin sisälle. Ensimmäisessä tapaamisessa oli psykologi ja hoitaja. Kerroin heti alkuun siitä, etten ollut nukkunut. Tapaaminen oli yllättävän rento ja keskustelunomainen. Hoitaja selitti, että he halusivat oppia tuntemaan minut ja että se olisi ensimmäisen kerran tavoite. Puhuin enemmän kuin aikoihin. Yksinäisyydestä, stressistä, syömisestä. En pidätellyt lainkaan itseäni tai vähätellyt ongelmiani, johon olin aiemmin syyllistynyt. Sovimme seuraavan tapaamisen pelkästään hoitajan kanssa. Kun kävelin ulos ovesta, olin varma, että olin tehnyt oikein tullessani tänne ja kertoessani kaiken. Olo oli kevyempi. Tuntui, kuin olisin jättänyt osan ongelmastani jonkun muun huolehdittavaksi.

Hoitaja oli kertonut minulle, että hän ja psykologi käsittelisivät "tapaustani" palaverissa - keskenään, ilman minua. Minusta se kuulosti aivan uskomattomalta. Minun ongelmani oli pohtimisen ja huomion arvoinen! Joku muu ottaisi ohjat. Asijantuntijat pohtisivat, miten minun tilanteeni kanssa meneteltäisiin. En ollut enää yksin. Elämällä olisi tästä eteenpäin suunta, paranemaan päin. Minä en enää yrittäisi nuolla haavojani, vaan joku kietoisi minut sideharsoon, että voisin todella alkaa parantua.

Samalle viikolle oli sovittu tapaaminen ravitsemusterapeutin kanssa. Aamu oli kamala, nukuin pommiin ja olin myöhästyin 15 minuuttia. Olin kuitenkin paikalla ja se oli tärkeintä. Sanat eivät tulleetkaan yhtä vapaasti kuin polilla. Tämä tulisi olemaan vaikeaa. Minun täytyi kertoa, kuinka huonosti söin ja kestää palaute. Se oli vaikeaa. Väittelin ravitsemusta vuosia opiskelleen ja ravitsemusterapeutiksi valmistuneen ihmisen kanssa siitä, että tarvitseeko ihminen viljoja. Tapaamisemme alkupuolella olin vielä vankasti sitä mieltä, että ei. Sanonpahan vain, etten ole enää :D Ravitsemusterapeutti naurahti hyväntahtoisesti kun selitin miksi en syö juustoa: "koska siinä on pahaa rasvaa". "No siitä sinun ei tarvitse huolehtia", hän totesi vakaasti.

Palauduin takaisin maan pinnalle tuon 45 minuutin aikana. Miten syömiseni oli ajautunut niin kauas normaalista? Lähdin kotiin ruokapäiväkirjat ja kasa monisteita mukanani. Poikkesin ruokakaupan kautta. Ostin piimää ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Ja maitorahkaa ja raejuustoa - niitä en ollut syönyt muutamaan kuukauteen. Vitkuttelin pasta-jauho-käytävällä varmaan viisitoista minuttia. Tämä oli vaikeinta. Pastaa? Riisiä? Apua. Tavallisesti kierrän tämän käytävän kaukaa. Valitsen täysjyväspagetin, vaikka haluan jättää sen hyllyyn.

Nyt olen syönyt tasan kaksi päivää ateriasuunnitelman mukaan. Se on pelottavaa. Ensimmäisen kerran kun keitin spagettia, minun täytyi tarkistaa keitto-ohjeet. Kädet tärisivät, mittasin kaiken desimitalla. Mutta kaiken kaikkiaan - ei se tunnu niin pahalta kuin odotin. Mielessä vilahtaa negatiivisia ajatuksia ruoasta, mutta nyt tunnen olevani toimintakykyisempi. Vaikka minun täytyy pitää huolta, että syön noin kolmen tunnin välein, ruoka ei vie läheskään yhtä suurta lohkoa elämästi kuin aiemmin. Ateriasuunnitelma auttaa hurjasti, kun ruoat on kirjoitettu paperille, ne ovat pois minun ajatuksistani. Vaikka olen vielä epävarma syömisen suhteen ja pelkään uusien ruokien kokeilemista, tunnen oloni turvallisemmaksi kuin aikoihin. Tuntuu hyvältä, kun voi olla varma siitä, että tekee oikein. Ei tarvitse enää pyörittää onnenpyörää ja lähteä arpomaan mitä söisi tänään vai söisikö ollenkaan. Nyt ruoka on pysyvästi läsnä ja säännöllisesti ripoteltuna pitkin päivää, niin kuin sen kuulukin olla.

Odotan innolla sitä, että alan taas luottaa itseeni ja siihen, että elämä kantaa. Nyt minusta tuntuu, että pelkään maan jatkuvasti romahtavan altani. En uskalla ottaa kunnon askeleita, vaan hiipparoin pelokkaasti eteenpäin. Toivon, että voisin kulkea luottavaisemmin eteenpäin ja jossakin vaiheessa olla valmis ottamaan loikkia, pitkiä juoksuaskeleita tai vaikka hyppimään tasajalkaa.

Ja se siitä salailusta - nyt se saa olla ohitse! Äiti mumisi huolestuneen kuuloisena puhelimeen kun kerroin meneväni polille ja näkeväni ravitsemusterapeuttia. Omalla tavallani kerroin totuuden. En täräyttänyt suoraan, että "mulla on bulimia", vaan kerroin hienovaraisesti siitä, miten olen itsekin huolestunut syömisestäni. Äiti ei saanut sydänkohtausta, vaan ymmärsi. Kuulosti todella surulliselta, mutta yritti lohduttaa silti ja kannusti jatkamaan hoitoja. Tiesin, että isälle kertominen olisi mahdotonta. Mutta keksin pari iltaa sitten kuinka kiertää mahdoton ja pyysin äitiä kertomaan isälle polikäynneistä ja ravitsemusterapiasta. Tiedän ettei isä soita minulle itku silmässä ja vuodata tunteitaan, vaan kysyy vaivaantuneena luurin toisessa päässä, että mitä kuuluu ja riittääkö rahat. Pääasia, että hän tietää.

Pitkästä aikaa!

En ole kirjoitellut tänne ikuisuuksiin (siltä se ainakin tuntuu), mutta lukijan kommentti herätti horroksesta ja ravistelin itseni avaamaan bloggerin. Kirjoittaminen on jäänyt osittain sen takia, että olen ottanut kunnolla etäisyyttä koko internetin syömishäiriö -maailmaan, proana on tiukasti boikotissa, sylin fooruimissa ei tule pyörittyä ihan sen vuoksi, etten halua tällä hetkellä lukea ihmisistä, joilla menee tosi huonosti. Olen silloin tällöin lueskellut muutamaa parantumismyönteistä sivustoa, mutta olen todennut itselleni parhaaksi menetelmäksi pysyä mahdollisimman kaukana kaikesta laihduttamiseen vähänkään liittyvästä informaatiosta. Mulla on omasta taakaa hirvittävästi negatiivisuutta ja ongelmia - tällä hetkellä en pysty murehtimaan toistenkin puolesta. Omat kehoon / painoon liittyvät ajatukset lähes pelkästään ahdistavat - en halua lietsoa mieltäni enää lisää tähän hulluuteen. Hurjaa ajatella, että kävin vielä joulun aikaan lähes päivittäin Höyhenessä, nyt... ei voisi vähempää kiinnostaa!

Edistystä on tapahtunut. Otan edelleen samaa mielialalääkettä, annostus on kasvatettu maksimiin. Vasta muutama kuukausi takana, täyden vaikutuksen saavuttaminen voi lääkärin mukaan viedä useita kuukausia, mutta luulen näkeväni jotain edistystä jo nyt. Pidän joulua jonkinlaisena merkkipaaluna, silloin olin synkimmilläni ja sen jälkeen "hakeuduin hoitoon". Vietin joulun kotona ja ahmin valtavasti. Olin todella onneton ja masentunut. Silloin oli paljon päiviä, joina en lähtenyt kotoa lainkaan. Korkeintaan poikkesin lähikauppaan, mutta joskus en vain jaksanut siistiytyä tarpeeksi kehdatakseni poiketa edes sinne. Se oli surullista aikaa. Peittoa korviin, verhot kiinni.

Muutama "aktiviteetti" auttoi mua eteenpäin, nää pakolliset - työnhaku ja toimeentulotuen hakeminen, pakotti raahaamaan itsensä keskustaan pari kertaa viikossa. Tän lisäksi hain kesätöitä ja paikkaa erääseen ryhmään, josta kerron ehkä myöhemmin lisää. Joka tapauksessa, tuntui, että kasvatin vähän selkärankaa takaisin. Ehkä musta sittenkin olisi ihmisiksi.

Kävin tapaamassa lääkäriäni muutaman kerran ja sain vuodatettua sille kaiken. Puhuminen oli vaikeaa, mutta tunsin tulevani kerrankin kuunnelluksi ja ymmärretyksi! Kun yritin kertoa masennuksestani lukioaikana terkkarilleni, minua taputeltiin päähän. Ensimmäistä kertaa elämässäni joku ottaa mun pahan oloni tosissaan. Saan sellaista apua, jota olen kaivannut kipeästi jo vuosia.

Tämä on vasta alkua. Lääkärin kautta sain lähetteen myös psykiatrille ja ravitsemusterapeutille. Se tuntuu oikealta - odotan näitä tapaamisia tosi kovasti. Tuntuu oudolta todeta, mutta olen lähes innostunut kaikesta tästä!

Kaikki ei mene vieläkään ihan putkeen, huonoja päiviä on. Mutta on hyviäkin! Sellainen päivä, että jäisin peiton alle, olisi melkoinen harvinaisuus nykyisessä elämässäni. Tunne on tuttu: hyi minua olen ruma läski en varmasti lähde mihinkään kaikki inhoavat minua, mutta nyt se ei enää hallitse minua. Joskus jopa onnistun voittamaan sen naurulla ja pilkkaamaan negatiivisuuttani: senkin jääräpää, olet niin dramaattinen!

Kaiken kaikkiaan kuulu siis parempaa. Melkein hyvää.