Synkkää

Yksi mun suurista ongelmista taitaa olla yksinäisyys. Mulla on taipumus vetäytyä yksinäisyyteen surun hetkellä, sen sijaan, että hakisin lohtua muilta. Olen jotenkin ihmeellisellä tavalla aina kokenut rasittavani muita ongelmillani ja pahalla olollani. Vaikka joskus asia on mennyt ihan päin vastoin. Silloin tällöin ystäväni ovat ihmetelleet miksi olen niin hiljainen, miksi heidän seuransa ei kiinnosta. Tiedän, että minulla on ystäviä, jotka pysyvät rinnallani vaikka avautuisinkin heille ikävistä asioista. Liian harvoin kuitenkin hyödynnän tätä mahdollisuutta... kotoa kai sekin on opittua, että pitäisi itkeä ongelmansa yksin ja piilossa, ettei muu maailma näkisi niitä.

Puhuin mun hoitajallekin tästä. Sanoin, että musta tuntuu jatkuvasti, että olen riesaksi ihmisille (aivan vähäpätöisimpienkin asioiden suhteen). Joskus tunnen jopa, että jos lähden huonotuulisena ihmisten ilmoille, muut ihmiset kärsivät tolkuttomasti kun joutuvat katsomaan kurjaa olemustani. Niinpä niin, käsittämättömältähän se kuulostaa. Silloinkin kun minulla on paha olla, mun täytyy huolehtia siitä, etteivät muut kärsi pahasta olostani. Miksi sillä on niin paljon väliä?

Mun syömishäiriöki jotenkin kytkeytyy tähän juttuun. Aikoinaan se tunne, että on vaivaksi, että on tiellä, oli yksi niistä tekijöistä, jotka ajoivat syömään vähemmän. Halusin viedä vähemmän tilaa, olla mahdollisimman sulavaliikkeinen, etten koskaan vahingossa tönisi muita ihmisiä tai vaikka olisi heidän näköesteenään (naurettavaa). Tömistely ja kompurointi sai päässäni kohtuuttomat mittasuhteet - minä olin mielessäni jättiläinen, joka rikkoi kaiken ja jäi lantiostaan kiinni oviaukkoon. Minun ylileveät hartiani kolahtivat joka kerta jääkaapin oveen. En mahtunut edes istumaan kerälle nojatuoliin.

Tuntuu melkein teennäiseltä puhua menneessä aikamuodossa. En mahdu edelleenkään istumaan kerälle meidän nojatuoliin, vaikka haluaisin. En pelkästään nostalgisessa mielessä - vaan sairaan paljon. Niin paljon, että minusta on suorastaan ällöttävää istua siinä millään muulla tavalla. 

Kun mietin, kuinka paljon minulla on tuollaisia ajatuksia, vaivun pieneen epätoivoon. Eikö olisi vain helpompi aloittaa sama rumba uudelleen, laihtua laihtumistaan, kuin yrittää parantaa itseään? Välillä minusta tuntuu, että syömishäiriö onkin ainoa tapa, jolla on ylipäätään voin olla olemassa. Voin vain joko onnistua tai epäonnistua siinä (parhaillaan epäonnistun), muita mahdollisuuksia ei ole. Joskus pelkään myös, että tämä paska on köyhdyttänyt minut niin kuiviin, että ilman tätä en olisikaan mitään. Se on hyvin synkkä ajatus.

Haluaisin kovasti sanoa loppuun jotain positiivista, etten jättäisi lukijoitani aivan epätoivon partaalle :) Tänään kävin lenkillä! Sain pienen ajatuksen, että alkaisin juosta taas säännöllisesti. Jos saisin purettua sitä kautta jotain negatiivisia tunteita?

Hävettää!

En ole taas aikoihin kirjoitellut tänne. On mennyt vaihtelevasti . Välillä pelottavan hyvin ja sitten taas niin huonosti, että haluaisi kuolla. Nyt koen kuitenkin olevani turvassa itseltäni. Vietän kesän kotona, enkä jää enää yksikseni.

Kulunut vuosi on ollut niin raskas ja kamala. Mulle tulee fyysisesti huono olo kun muistelen kaikkea tapahtunutta, kaikki suru ja kauhu tuntuu vatsan pohjassa. Kestää ehkä vielä jonkun aikaa kun totun tähän tasaantuneeseen olotilaan - siihen, että olen isän ja äidin huomassa, enkä voi enää vajota päiväkausiksi ahmimiskierteeseen.

Eilen itkin pitkästä aikaa. Ahdisti niin hirveästi. Itkin häpeää, jota olen aivan piripintaan täynnä. Ehkä hirvein nöyryytys tapahtui ennen kotiinlähtöä - jäin kiinni. Olin bulimiahuuruissani sortunut ottamaan kämppikseni ruokia ja kämppis oli tietty huomannut sen. Aamulla horjuessani suihkuun kasvot turvonneena hän tuli tivaamaan multa, mihin ruoat olivat kadonneet. En silloin kestänyt käsitellä asiaa, vaan painuin suihkuun. Ette voi uskoa miltä musta tuntui! Suihkussa oli paniikkimaiset tunnelmat, eikä olisi huvittanut tulla ulos ollenkaan.

Kirjoitin kämppikselleni (jota en edes tunne kovin hyvin) pahoittelevan viestin käytöksestäni. Tuntui vaan niin uskomattoman saastaiselta. Kuka syö toisen ruokia? Ja miten ihmeessä selittää ihmiselle, jonka tuntee vain pintapuolisesti, että hei - ahmimiskohtauksen aikana ei tule välttämättä ajateltua lainkaan. Kyseinen ihminen ei siis tiedä syömishäiriöstäni.

Touko- ja kesäkuu on ollut hektistä ja rankkaa. Ruokapäiväkirjat pölyttyy nurkissa (auts). En ole kyennyt ilmaantumaan psykologiajoilleni tai uusimaan mielialalääkkeeni reseptiä. En ole jaksanut hakea toimeentulotukea, joten vuokra on jäänyt vanhemmille maksettavaksi. Olen ahminut jäätelöä litratolkulla ja juonut kaljaa yksin. Kirjoittelen taas itselleni liian tiukkoja ateriasuunnitelmia ja laskeskelen päässäni, kuinka monta viikkoa menee viiden kilon laiduttamiseen.

Onneksi olen täällä, porukoiden luona! Näen vanhoja ystäviäni pitkästä aikaa ja samalla olen turvassa itseltäni. Jossakin kaukana häämöttää se päivä, jolloin mun täytyy kohdata mun kämppis ja pakata ehkä omaisuuteni pahvilaatikoihin... muuttaa jonnekkin, aloittaa uusi koulu, tutustua uusiin ihmisiin, pelätä uutta epäonnistumista...