Ikävä.

Olen nukkunut ja kiukutellut kaksi päivää. Kun olen porukoiden luona, tunnen olevani taas 15-vuotias kakara, joka vaan valittaa, katselee tv:tä koko ajan, syö kaikki omenat ja häiritsee muita kuuntelemalla musiikkia aamuyöllä. Haluaisin pukea pinkin pyjamani päälle, olla kunnon tyttö ja mennä kymmeneltä pehkuihin. Sen sijaan pyörin levottomana talossa puolenyön aikaan, koska tiedän, etten saisi kuitenkaan unta.

Tänään olin liian väsynyt tekemään mitään. MTV:ltä tuli Jessica Simpson's The Price of Beauty - maratoni ja jumituin ihmettelemään sitä tuntikausiksi tv:n ääreen. Viimeisessä jaksossa Jessica yritti vakuuttaa itsetunto-ongelmista kärsiville (aka läskiksi itsensä tunteville) high schoolissa opiskeleville tytöille, että tärkeintä on sisäinen kauneus. Joopa joo. Kiva ajatus, mutta jotenkin naiivia mun mielestä. Tollaset "kerro peilikuvallesi joka aamu, että olet kaunis ja arvokas ihminen" - tyyppiset neuvot ei oo oikein koskaan toiminu mulle.

Illalla piristyin ja aloin järjestämään vaatekaappiani. Löysin h&m:n harmaat koon 36 housut, jotka olin työntänyt hyllyn perälle, koska ne olivat olleet minulle niin väljät, ettei ne olivat jääneet tarpeettomiksi. Sovitin niitä päälleni tänään - ja arvatkaapa mitä. Ne sopivat minulle täydellisesti. Sain hillittömän itkukohtauksen. Katselin itseäni peilistä joka puolelta ja olin pohjattoman vihainen itselleni siitä, että olin päästänyt itseni lihomaan takaisin. Olen hirviö, joka ei ansaitse käyttää kuin tuulihousuja, koska lenkillä mun pitäisi olla kuitenkin. Palaisi edes vähän enemmän kaloreita kuin läskejä puristellessa ja itkiessä.

Ajattelen nykyään varmasti 500 kertaa päivässä, että olen liian lihava. Heti ensimmäiseksi aamulla, kun laitan vaatteitani päälle ja seuraavaksi kun mätän aamupuuroa kitaani. Melkein joka kerta kun istun, ajattelen kun reidet litistyvät tuolia vasten. Ja puhumattakaan siitä, kun ne joskus kävellessä hankaavat toisiaan. Haluan kipeästi takaisin sinne paikkaan, missä ruokaa ei tarvita ja silti jaksaa juosta, vaikka vähän huimaa. Jos vaaka sanoo, että kilot tippuu ja vatsa näyttää litteämmältä kuin eilen, kai sitä tekee jotain oikein? Silloin tietää, että on menossa parempaaan paikkaan, että on vääjäämättäkin tulossa onnellisemmaksi.

Olen lähiaikoina alkanut ikävöidä anailua ihan kympillä. Kumpa voisin tällä kertaa olla varma siitä, että olisin jossain vaiheessa laihtumista tyytyväinen ja voisin todeta, että tämän painoinen haluan olla. Sitä ei koskaan taida tapahtua. En tiedä miksi pelkään tällä kertaa niin paljon. Pelkään, että satutan itseäni, sillä en halua kuolla. En myöskään halua elää tämän painoisena, joten minun on pakko laihtua. Elämäni on ollut yhtä alamäkeä sitä mukaa kun paino on noussut. Enkä voi olla vertaamatta sitä viime vuoteen kun olin laiha ja superonnellinen. Helvetti, että mulla on ikävä niitä aikoja! Ja niitä jalkoja, vatsaa ja kylkiluita.

Ilmoittaudun Höyhenen Suurimpaan pudottajaan, vaikka enhän minä laihduta. Lupaan myös poistaa lukuisat proanasivut ja -blogit suosikeista varmaan joka toinen päivä, mutta eksyn niille aina uudelleen. En jaksa enää kirjata syömisiäni ylös, sillä voin halutessani summata kalorit päässäni yhteen. Tänään 700. Ei tästä pääse irti millään, varsinkaan kun ei edes yritä. En edes halua yrittää. Haluan vain eroon ahmimisesta ja olen onnellinen. Haluan täydellisen kontrollin syömiseeni - siinä se.