Kuinka taltuttaa ahmimishimo

Tänään: kassillinen vaatteita kirpparilta, uudet sappaat ja iso kassillinen tuoreita vihanneksia ja hedelmiä kaupasta, mm. kotimaisia omenoita, porkkanaa, kurkkua, tomaattia ja salaattia. Ihana, yksin vietetty päivä kauppoja kierrellen, ainoa huono puoli tässä on se, ettei mulla ois todellakaan ollu varaa tuohon.

 
Eilen mun päässä tais naksahtaa jotain. Ajattelin, että perhana, mä pystyn tähän. Mun ei tarvitse mättää koko ajan! Mä voin ottaa vastuun itsestäni ja tulla iloisemmaksi. Tämä aamu oli konkreettinen esimerkki siitä, miten mä pelastin itseni huonolta päivältä (ahmimiselta).

Heräsin yhdeksältä, tein aamupalaksi smoothien. Nautiskelin sen ehkä liian nopeasti, joten en tuntenut oloani kylläiseksi sen jälkeen. Sitten säntäsin syömään pannaria. Söin sitä vähän. Sitten mulle tuli ihan hirvee alakulo ja epäonnistumisen tunne - miks ihmeessä menin syömään jotain hiton pannaria, josta en edes pidä. Ja kaiken lisäksi - mulla on tavoitteena syödä pääasiassa raakaruokaa.

Seuraavaksi tein jotain, mitä en yleensä tee sen jälkeen kun olen syönyt jotain mielestäni "epäsopivaa" (yleensä jatkan syömistä). Kävin makaamaan sängylle ja ajattelin:

Okei, mä söin juuri pannaria. Taisin luulla, että mulla oli nälkä, vaikkei mulla todellisuudessa ollut. Mä en tarvinnut sitä, mutta söin sen silti. Se ei maistunut erityisen hyvältä. Nyt voin jäädä tähän makaamaan ja itkeä pannarin takia. Kuulostaapa säälittävältä. Itkemisen sijaan voisin lähteä kaupungille, niinkun eilen suunnittelin. Ja hei - eihän siinä pienessä määrässä pannaria voi olla enempää kun 200 kcal, luultavasti vähemmän.

Saattaa kuulostaa ehkä turhan pikkutarkalta pohdiskelulta, mutta tällaista mä todella ajattelin. Ja jotain tämän suuntaista mä yleensä ajattelen, kun olen syönyt jotain, mitä mun ei ollut tarkoitus syödä. Tän ajatusprosessin purkaminen tarjosi mulle kuitenkin tärkeän oivalluksen: ahmiminen alkaa negatiivisesta ajattelusta. Ei pieni annos pannaria pakota mua tyhjentämään jääkaappia, vaan syömisen jälkeen päässä vellovat negatiiviset ajatukset, jotka käskevät lyömään kaiken läskiksi.

Jos mä suljen silmäni hetkeksi ja kuvittelen onnistuneen loppupäivän ahmimispäivän sijaan, mä alan uskoa sen onnistumiseen. Sitten niin vain tapahtuu, koska luontainen motivaatio ottaa jalat alle, eikä mun tarvitse pakottaa itseäni. Niin vaan tapahtuu, koska mä luotan siihen, että niin käy.