Pitkästä aikaa!

En ole kirjoitellut tänne ikuisuuksiin (siltä se ainakin tuntuu), mutta lukijan kommentti herätti horroksesta ja ravistelin itseni avaamaan bloggerin. Kirjoittaminen on jäänyt osittain sen takia, että olen ottanut kunnolla etäisyyttä koko internetin syömishäiriö -maailmaan, proana on tiukasti boikotissa, sylin fooruimissa ei tule pyörittyä ihan sen vuoksi, etten halua tällä hetkellä lukea ihmisistä, joilla menee tosi huonosti. Olen silloin tällöin lueskellut muutamaa parantumismyönteistä sivustoa, mutta olen todennut itselleni parhaaksi menetelmäksi pysyä mahdollisimman kaukana kaikesta laihduttamiseen vähänkään liittyvästä informaatiosta. Mulla on omasta taakaa hirvittävästi negatiivisuutta ja ongelmia - tällä hetkellä en pysty murehtimaan toistenkin puolesta. Omat kehoon / painoon liittyvät ajatukset lähes pelkästään ahdistavat - en halua lietsoa mieltäni enää lisää tähän hulluuteen. Hurjaa ajatella, että kävin vielä joulun aikaan lähes päivittäin Höyhenessä, nyt... ei voisi vähempää kiinnostaa!

Edistystä on tapahtunut. Otan edelleen samaa mielialalääkettä, annostus on kasvatettu maksimiin. Vasta muutama kuukausi takana, täyden vaikutuksen saavuttaminen voi lääkärin mukaan viedä useita kuukausia, mutta luulen näkeväni jotain edistystä jo nyt. Pidän joulua jonkinlaisena merkkipaaluna, silloin olin synkimmilläni ja sen jälkeen "hakeuduin hoitoon". Vietin joulun kotona ja ahmin valtavasti. Olin todella onneton ja masentunut. Silloin oli paljon päiviä, joina en lähtenyt kotoa lainkaan. Korkeintaan poikkesin lähikauppaan, mutta joskus en vain jaksanut siistiytyä tarpeeksi kehdatakseni poiketa edes sinne. Se oli surullista aikaa. Peittoa korviin, verhot kiinni.

Muutama "aktiviteetti" auttoi mua eteenpäin, nää pakolliset - työnhaku ja toimeentulotuen hakeminen, pakotti raahaamaan itsensä keskustaan pari kertaa viikossa. Tän lisäksi hain kesätöitä ja paikkaa erääseen ryhmään, josta kerron ehkä myöhemmin lisää. Joka tapauksessa, tuntui, että kasvatin vähän selkärankaa takaisin. Ehkä musta sittenkin olisi ihmisiksi.

Kävin tapaamassa lääkäriäni muutaman kerran ja sain vuodatettua sille kaiken. Puhuminen oli vaikeaa, mutta tunsin tulevani kerrankin kuunnelluksi ja ymmärretyksi! Kun yritin kertoa masennuksestani lukioaikana terkkarilleni, minua taputeltiin päähän. Ensimmäistä kertaa elämässäni joku ottaa mun pahan oloni tosissaan. Saan sellaista apua, jota olen kaivannut kipeästi jo vuosia.

Tämä on vasta alkua. Lääkärin kautta sain lähetteen myös psykiatrille ja ravitsemusterapeutille. Se tuntuu oikealta - odotan näitä tapaamisia tosi kovasti. Tuntuu oudolta todeta, mutta olen lähes innostunut kaikesta tästä!

Kaikki ei mene vieläkään ihan putkeen, huonoja päiviä on. Mutta on hyviäkin! Sellainen päivä, että jäisin peiton alle, olisi melkoinen harvinaisuus nykyisessä elämässäni. Tunne on tuttu: hyi minua olen ruma läski en varmasti lähde mihinkään kaikki inhoavat minua, mutta nyt se ei enää hallitse minua. Joskus jopa onnistun voittamaan sen naurulla ja pilkkaamaan negatiivisuuttani: senkin jääräpää, olet niin dramaattinen!

Kaiken kaikkiaan kuulu siis parempaa. Melkein hyvää.

Ninja

Pari viikkoa sitten katsoin yhden lempiterveysguruni videon Youtubesta. Siinä puhuttiin kaikenlaista syömiseen ja terveyteen liittyvää, en nyt muista tarkemmin mitä yksittäistä teemaa se käsitteli, mutta videon tekijä puhui siitä, miten syömiseen ei kannata suhtautua liian vakasti. Sitten tämä ihminen sanoi jotain, mikä on pyörinyt päässä tämän pari viikkoa: Jos olet sairas ja haluat parantua, syömiseen täytyy suhtautua kuin ninja. Täytyy taistella oman terveytensä puolesta ja tehdä se, mitä sinun täytyy tehdä elääksesi. Jokaisessa tapauksessa ei ole täysin sama jatkaako entiseen malliin, joskus se malli tappaa sinut. Tässä tapauksessa sinun on oltava tarkkana ja valppaana, kuin ninja. Kun olet hoitanut itsesi kuntoon, voit alkaa taas luottaa ruokahaluusi ja höllentää otetta. 

Tämän tajuaminen hiljensi päässäni ne äänet, jotka valittivat, että "toikin laiha tyttö syö hampparia, eli mäkin voin", "muutkin vaan syö mitä ne haluaa, mä syön myös", "joskus voi skipata aterian, kaikille käy niin", "jos on tosi surullinen voi syödä koko jätskipaketin yksin" ym. ym. Nämä häiriöiset ajatukset voin unohtaa saman tien, sillä ne ei päde muhun. Mä en voi syödä yhtä jätskipakettia, koska se johtaisi laattaamiseen. Mä en voi skipata ateriaa, koska se herättäisi mussa sairaita ajatuksia olla syömättä pidempään ja saisi minut lopulta ahmimaan. Joku laiha tyttö voi syödä hampurilaista, mutta mulle sen syöminen todennäköisesti laukaisisi ahmimiskohtauksen! Mä olen sairas ja mun pitäisi käsitellä itseäni kuin sairasta!

Mulla on syömishäiriö. Mulla on bulimia. Jos lääkärikin on sitä mieltä, sen on oltava totta. Nyt se yksinkertainen asia täytyisi saada mahtumaan mun kalloon, sillä en voi enää tuomita itseäni (negatiivisuus ei johda mihinkään) ja arvostella itseäni terveen ihmisen standardien mukaan, sillä mä en ole täysin toimintakykyinen juuri nyt. En toimi koko potentiaalini varassa.

Mun pitää olla ninja itseni puolesta. Muistaa syödä säännöllisesti, pitää huolta itsestäni. Luopua ainaisesta negatiivisuudesta. Koska mä haluan pystyä elämään täysillä ja tulla niin hyväksi kuin voin  ilman tätä ankkuria.

Negatiivisten tunteiden käsittelyä

(aamuyön pohdiskeluja, jälkeenpäin editoituna)

Tän mä osaan liian hyvin:

hermostuttaa -> syön, että tulisir rauhallisempi olo

surettaa -> syön, koska se tuo lohtua

on tylsää -> syön, tuntuupahan siltä, että tekisi jotain

voin pahoin fyysisesti -> syön, koska uskottelen itselleni pahan olon johtuvan nälästä

Tainnutan negatiiviset tunteet ruoalla, koska ruokakoomassa ei tarvitse ajatella mitään. Kun ajattelen ”antaa mennä, ihan sama”, viritän itselleni ansaa. Ahmimisen jälkiseuraukset on käsiteltävä myöhemmin. Tällä tavalla mä vaan lykkään ja moninkertaistan pahaa oloani.

Luin jostakin, että kun yritää tehdä jonkun muutoksen, pitäisi kuvitella itsensä tilalle pieni lapsi. Ei pienelle lapselle kannata asettaa älyttömiä tavoitteita ja jyrkkiä rajoja, silloin lapsi joutuu paniikkiin ja alkaa toimia päättömästi. Pitää purkaa suuret kokonaisuudet mahdollisimman pieniksi paloiksi ja keskityttävä siihen, että suunnitelma toimii pidemmän päälle, että rajat ovat sellaisia, joiden kanssa voi elää ja rakentaa niistä uusia, parempia rutiineja.

Nykyisin mun on tosi vaikeaa pakottaa itseäni tekemään mitään. Ehkä olen yrittänyt elää omien, sekopäisten rajojeni mukaan, ”hampaat irvessä” jo tarpeeksi monta kertaa. Ainoa tapa, millä voi oikeasti pärjätä ja edetä tässä elämässä, on nostamalla kissa pöydälle, käsittelemällä päässä pyörivät ajatukset ja sisällä vellovat tunteet TERVEELLÄ TAVALLA. Oli se tapa sitten mikä tahansa, vaikka hillitön shoppailu, äidille soittaminen, lehtien leikkaaminen, hikilenkki, blogin kirjoittaminen, laulaminen, siivoaminen, piirtäminen, itkeminen, yksin tanssiminen, peilin edessä irvistely, tyynyyn huutaminen… kunhan se ei ole ahmimista.

Tällä hetkellä mun pää on kuin komero, joka on niin täynnä rojua, että kun sen ovea raottaa, näkee pikku vilauksen siitä tavaran määrästä, joka uhkaa romahtaa päin näköä. Kun mä oon ahminu, oon vaan sysännyt negatiivisia tunteita tiukemmin piiloon ja lukinnut komeron oven visusti. Tällä hetkellä näen sen kaiken paskan alle romuksi jäämisen uhkan… mutta jostakin päin on aloitettava.

 

Kollaasi

Olen elänyt läpi ehkä elämäni ahdistavimpia hetkiä lähipäivinä ja kokenut mieletöntä turhautumuksen tunnetta. Mikään ei riitä. Haluan aina vain syödä ja syödä. En opi koskaan. Negatiiviset tunteet ovat velloneet päässä, eikä ole ollut voimia purkaa niitä... olen vaan alentunut niiden tasolle ja valvonut, valvonut ja valvonut, kuunnellut mitä kritisoitavaa mun pää seuraavaksi keksii musta. Ai en tehnyt tätäkään oikein? Ääliö, epäonnistuja, ruma, ruma minä.

No, onneksi on aina uusia aamuja ja voi aloittaa uudelleen. Aina voi muuttaa tapojaan, jumissa oleminen on vaan väliaikaista. Miksi tätä ei koskaan usko suurimmalla synkkyyden hetkellä? Ajattelee vain irti, pois, kauas tästä kehosta! Elämä on paskaa, mikään ei koskaan muutu. Miksi mulla on tällaisia ajatuksia, miks en vaan osaa olla vahva ja täydellinen? Sitten jokin puhkaisee kuplan - ja poks, olen taas kiinni elämässä. Tällä kertaa se todellisuuteen herättäjä oli tämä blogi. Kun muistaa taas käsitellä itseään sairaana, alkaa edetä johonkin suuntaan. Itselleen valehteleminen kun ei johda mihinkään.

Kyseisen blogin innoittamana tein nykyhetken fiiliksistäni kollaasin ja ajattelin postata sen tänne. Tämä on sinänsä aika tylsä, etten saanut mahdutettua kuvia mukaan (hyviä fiilissanoja löytyikin liikaa), niinpä tein kollaasin pelkistä sanoista. Takana on valvottu yö (unta noin 4 tuntia). Yritän taas rukata päiväjärjestykseni kuntoon - motivaationa toimii ensi viikon lääkäriaika ja ammatinvalinnanohjaus. Täyteen jääkaappiin ajatukset eivät eksyneet (kyllä, se on täysi), kun kädet vain leikkasivat ja liimasivat.

(tämän hetken fiiliksiä)

Tänään söin aamupalaksi soijajogurttia :) En ole syönyt jugurttia varmaan puoleen vuoteen. Unohdan taas vähäksi aikaa raakailun, laitan sen korvan taakse, mitä olen oppinut (paljon) ja keskityn nyt pärjäämiseen. Ei mun tarvitse saada mitään superfiilistä tai kicksejä syömisestä. Mä haluan alkaa rakentaa jotain rutiineja, syödä aamupalan, lounaan ja päivällisen. Katsotaan kuinka käy.

Ja hei, ihanaa huomata, että mulla on jo 18 lukijaa :) Missäs välissä ne sinne ilmestyivät?

Toivoa

Mulla on huomenna työhaastattelu. Jos saisin tän työpaikan, mulle tulis ehkä vähän kunnolisempi olo. Nyt oon vaan sossun tuella ja vanhempien avustuksilla elävä turhake, joka ei opiskele, tee töitä, ei mitään. Mulla on ihan hyvät fiilikset tästä, sillä se nainen, joka kutsui mut haastatteluun oli tosi positiivisen ja mukavan kuuloinen - jäi ihan sellanen fiilis, että mulla vois olla jotain saumaa saada tää paikka!

Olen muuten alkanut merkata liikkumistani ylös HeiaHeiaan. Tällä viikolla olen kävellyt yhteensä 27 kilometria ja jumpannut yhden tunnin :) Olen tosi tyytyväinen tuloksiin, jumppaa mulla on mahdollisuus harrastaa paljon enemmänkin - kolme kertaa viikossa ois hyvä tavoite. Löysin myös tosi hyvän kävelylenkin, joka on noin kahden tunnin mittainen. Kaloreita palaa sykemittarin mukaan 400!

Tämä päivä on mennyt hyvin syömisten osalta, mutta en uskalla vielä sanoa olevani "back on track", sillä ahmin viimeksi eilen. Minulla on tosi surullinen olo itseni suhteen ja negatiiviset tunteet vellovat päässäni lähes jatkuvasti. Välillä saan jotain muuta ajateltavaa, kuten lenkillä tai jumpassa (liikunta on terapiaa). Mutta jos pysähdyn hetkeksikään miettimään tilannettani - vaivun epätoivoon ja tuntuu, että haluaisin vaan raapia itseäni ja huutaa. Niin tyytymätön olen tilanteeseeni.

Yritän kerätä positiivisuutta ja voimia. Kaikista eniten, yritän keksiä itselelleni kaikenlaista puuhaa, etten vain sortuisi ahmimaan. Toivotaan, että huominen menee hyvin :) Elän näille pienille toivon pilkahduksille <3

Mikään ei onnistu

Kumpa tietäisin nyt kuinka nousta tästä mielentilasta. En jaksa tätä jatkuvaa negatiivisuutta, joka jyllää päässä vähintään joka toinen päivä. Miten joku osa minusta voi olla pohjattoman toivoton, masentunut, kyyninen ja syyllistävä? Kumpa osaisin sulkea tuon äänen pois ja korvata sen linnunlaululla. En ehkä olisi näin lannistunut, eikä normaalien asioiden tekeminen olisi työtä ja tuskaa.

Tuntuu kuin jokin suuri, näkymätön koura painaisi minua maan rakoon. Jos mieleeni tulvahtaa pienikin idea, negatiivisuus lyö sen lyttyyn tekosyineen: en minä jaksa, selkään sattuun, ulkona on liian kylmä, en syönyt kunnon aamupalaa, ei ole rahaa, ei nyt huvita. Ei, ei ei. Ei ainakaan nyt. Ei tänään.

Näin koko yön puuduttavaa unta T:stä ("eksästäni") ja kun heräsin, en saanut häntä mielestäni pariin tuntiin. En tiedä onko tämä ikävää, vai mitä, mutta olen uupunut ajattelemisesta ja toivon, että unohtaisin koko tyypin.

Kirjoittaminenkin takertelee.

Kuinka taltuttaa ahmimishimo

Tänään: kassillinen vaatteita kirpparilta, uudet sappaat ja iso kassillinen tuoreita vihanneksia ja hedelmiä kaupasta, mm. kotimaisia omenoita, porkkanaa, kurkkua, tomaattia ja salaattia. Ihana, yksin vietetty päivä kauppoja kierrellen, ainoa huono puoli tässä on se, ettei mulla ois todellakaan ollu varaa tuohon.

 
Eilen mun päässä tais naksahtaa jotain. Ajattelin, että perhana, mä pystyn tähän. Mun ei tarvitse mättää koko ajan! Mä voin ottaa vastuun itsestäni ja tulla iloisemmaksi. Tämä aamu oli konkreettinen esimerkki siitä, miten mä pelastin itseni huonolta päivältä (ahmimiselta).

Heräsin yhdeksältä, tein aamupalaksi smoothien. Nautiskelin sen ehkä liian nopeasti, joten en tuntenut oloani kylläiseksi sen jälkeen. Sitten säntäsin syömään pannaria. Söin sitä vähän. Sitten mulle tuli ihan hirvee alakulo ja epäonnistumisen tunne - miks ihmeessä menin syömään jotain hiton pannaria, josta en edes pidä. Ja kaiken lisäksi - mulla on tavoitteena syödä pääasiassa raakaruokaa.

Seuraavaksi tein jotain, mitä en yleensä tee sen jälkeen kun olen syönyt jotain mielestäni "epäsopivaa" (yleensä jatkan syömistä). Kävin makaamaan sängylle ja ajattelin:

Okei, mä söin juuri pannaria. Taisin luulla, että mulla oli nälkä, vaikkei mulla todellisuudessa ollut. Mä en tarvinnut sitä, mutta söin sen silti. Se ei maistunut erityisen hyvältä. Nyt voin jäädä tähän makaamaan ja itkeä pannarin takia. Kuulostaapa säälittävältä. Itkemisen sijaan voisin lähteä kaupungille, niinkun eilen suunnittelin. Ja hei - eihän siinä pienessä määrässä pannaria voi olla enempää kun 200 kcal, luultavasti vähemmän.

Saattaa kuulostaa ehkä turhan pikkutarkalta pohdiskelulta, mutta tällaista mä todella ajattelin. Ja jotain tämän suuntaista mä yleensä ajattelen, kun olen syönyt jotain, mitä mun ei ollut tarkoitus syödä. Tän ajatusprosessin purkaminen tarjosi mulle kuitenkin tärkeän oivalluksen: ahmiminen alkaa negatiivisesta ajattelusta. Ei pieni annos pannaria pakota mua tyhjentämään jääkaappia, vaan syömisen jälkeen päässä vellovat negatiiviset ajatukset, jotka käskevät lyömään kaiken läskiksi.

Jos mä suljen silmäni hetkeksi ja kuvittelen onnistuneen loppupäivän ahmimispäivän sijaan, mä alan uskoa sen onnistumiseen. Sitten niin vain tapahtuu, koska luontainen motivaatio ottaa jalat alle, eikä mun tarvitse pakottaa itseäni. Niin vaan tapahtuu, koska mä luotan siihen, että niin käy.