Pilalla

Taas mä ahmin. Mä ahmin eilen ja tänään. Nyt se on loppu, tunnen sen. Nyt on se hetki, kun haluan vaan kaiken pois mun systeemistä. Mutta en halua laatata tai käyttää laksatiiveja enää koskaan, en mitään sellasta. Haluan niin kauas kun vaan pääsen tästä häiriöstä. Haluan, että se mun lääkäriaika ois jo, että voisin kertoa, miten huono olo mulla on. Nyt mun ei auta kun valvoa hiljaa ja litkiä vihreää teetä. Ja toivoa, että huomenna jaksan tehdä ne asiat, jotka mun täytyy.

Luulin oikeesti, että mulla meni hyvin. Kaikki lähti vaan niin nopeesti luisumaan taas samaa tuttua kaavaa... otan ensin vähän, maistan vaan vähän näitä muroja, että saan maun kielelle. Sitten mä lopetan. Voisin ottaa vähän lisääkin, kourallisen. Nyt mä ainakin lopetan. Entä jos otan vähän kuppiin ja kaadan tilkan maitoa päälle? Nyt mun sisällä on jo kulhollinen noita sokerisia muroja ja mä en edes halua lopettaa. Mun verensokeri huitelee jo taivaissa, tää on menoa, eikä mulla ole mitään mahdollisuutta pysäyttää tätä ketjureaktiota - toinen kulhollinen, sitten toinen, sitten toinen...

Katson itseäni peilistä. Läski. Surullinen, epävarma läski. Kaksikymppinen ylipainoisen pikkulapsen ruumiissa. Kato nyt noita jalkoja. Puhumattakaan tosta vatsasta. Sun on parasta vaan juosta kauppaan hakemaan lisää, sinä lihava lapsi. Miks koskaan erehdyit luulemaan, että voisit laihduttaa? Esität vaan ja pelleilet noiden terveysruokiesi kanssa. Teeskentelet vaan, ettet muka himoitse kaikkea syötäväksi kelpaavaa. Noniin, hopi hopi kauppaan! Vielä on viisikymppinen kukkarossa.

Hitto mä inhoan tätä jumittamista. Jokainen askel, jonka otan eteenpäin mitätöityy - tää syömishäiriö paiskaa mut aina lähtöruutuun. Mulla meni niin hyvin! Oon niin vihainen, että mun täytyi vajota tähän kahden päivän ahmimiskoomaan.

Seuraava pieni tavoite tämän kaiken sekasorron keskellä: yrittää pitää syöminen hallinnassa helmikuun toiseen viikkoon saakka. Sillon käyn taas lääkärillä. Viimeisetkin voimat on otettava nyt peliin - sillä tällä kertaa mä väännän vaikka rautalangasta sille naiselle, että APUA EN KESTÄ ITSEÄNI! AUTA MUA, KERRO MITÄ MUN TÄYTYY TEHDÄ - HALUAN PARANTUA!