Itsensä kuuntelemisesta

Tämä aamupäivä meni nenä kiinni ruudussa, teidän blogejanne selaillessa. Noh, tein mä muutakin. Valmistin aamulla vihersmoothieta (josta ei tullu kyllä yhtä hyvää kun viimeks, mutta silti nam) ja söin äsken pari omenaa ja vähän cashew pähkinöitä. Tää raakaruokailu on sujunu vaihtelevalla menestyksellä kolmen päivän ajan. Sunnuntaina söin kesäkurpitsa"pastaa" herkkusienikastikkeella (johon tuli liikaa valkosipulia), mutta nautin kuitenkin aterian syömisestä. Samana päivänä tein sitten vihersmoothieta, joka (sattumalta) maistui taivaalliselta. Maanantaina taas pää sanoi piip, olin ollut varmaankin liian kauan syömättä ja kuvittelin himoitsevani muroja. Noh, söin muroja ja tuli kamala olo. 

Eilen palauduin taas raakalinjalle. Tein ihanaa salaattia, johon tuli punajuuriraastetta, porkkanaraastetta, rucolaa ja sydänkaalia, sekä kastiketta cashew-pähkinöistä, punasipulista ja valkosipulista (merisuolaa, oliiviöljyä, vettä). Nähtävästi tein jotakin oikein - NAM. Se ruoka "osui" juuri oikeaan paikkaan! Illalla söin vielä muutaman cashew pähkinän ja porkkanaa, mutta ei edes huvittanut mättää mitään. Tänään ajattelin tehdä jotain samankaltaista salaattia. Piipahdin eilen myös Ruohonjuuressa, mukaan tarttui Steviaa ja hamppuprotskujauhetta, jota ajattelin käyttää palautusjuomassa esim. jumpan tai lenkin jälkeen. Olisi tarttunut muutakin, mutta kukkaro sanoi et osta.

Ehkä hämmentävintä tässä raakaruokakokeilussa on ollut mm. avocadoon ja pähkinöihin tutustuminen. Aiemmin olin ihmetellyt miksi kukaan haluaisi syödä hedelmää, jossa on hirvittävästi rasvaa ja kaloreita (muihin hedelmiin verrattuna). Mutta avocadohan on ihanaa! Se tekee monesta keitosta ja pirtelöstä samettisempaa koostumuksensa takia, siinä on nimenomaan sitä hyvää rasvaa, niinkun pähkinöissäkin. Ja jos haluan terveemmän ihon, päänahkan ja kiiltävämmät hiukset, mun pitäisi uskaltaa käyttää rasvaa. Ainiin, ja siemenet! Niitä yritän myös lisätä salaatteihin pelotta.

Tänään myös makasin lattialla ja mietin, miksi en ole koskaan vaatinut apua masennukseeni. Lukiossa mainitsin sen tunteistani ohimennen terkkarille, mutta terkkari sanoi niinkuin äitikin - ja kaikki muut ympärilläni: "kyllä se siitä, nyt vaan painat kirjotukset läpi niin kyllä se siitä helpottuu". Painoin kirjotukset läpi. Ahmin, en nukkunut ja itkin joka päivä. Mulla oli pari paniikkikohtausta viikossa - en edes tiennyt mitä ne oli vasta kun myöhemmin ja jatkoin vaan samalla lailla kun ennenkin.

Nyt ajattelen, että toi terkkari ei selvästikään tehny oikein. Eikä mun vanhemmatkaan. Vaikka mä stressasin itseni lähes kuoliaaksi ja pääsin ne kirotut kirjotukset läpi, tuo aika vaikutti minuun niin negatiivisella tavalla, että olen melko varma, että kärsin sen seurauksista vieläkin. En ole koskaan ottanut tätä kaikkea pahaa mitä olen elänyt läpi ja käsitellyt sitä jonkun kanssa. Olen jatkuvasti saanut kuulla vaan, miten mun paha olo täytyisi vaan karaista pois ja mulle on uskoteltu eri tahoilta, että elämän kuuluukin olla vaikeaa ja raskasta. Tällä tavalla joku pieni sisäinen ääni mun sisällä on tukahtunut täysin ja vaikka tiedän, että teen väärin itseäni kohtaan, jatkan sitä, jatkan muiden ihmisten neuvojen noudattamista, sillä en ole koskaan oppinut kuuntelemaan itseäni.

Mun elämä on tällä hetkellä raskasta, vaikka en tee mitään. Olen silti stressaantunu. Tuntuu, kun olisin stressannut ja murehtinut "varastoon". Nyt puran niitä varastoja ja se vie kaiken energian. En käy koulua, mulla ei ole töitä ja ei hirveästi harrastuksiakaan. Näen harvoin ystäviäni. Silti tuntuu, kun mulla olisi kokopäivätyö. Ihan vaan selväjärkisenä pysyminen on taistelua.

Kävin eilen laboratiossa ja multa otettiin varmaan kymmenen putkea verta eri juttuja varten ja sen jälkeen sydänfilmi. Mua hävetti riisuuntua hoitajan edessä ja hätkähdin jokaista sen kosketusta mun paljaalla yläkropalla, kun se kiinnitti jotain johtoja. Mietin, miten vaikeaa se kosketukseen tottuminen oli silloinkin kun mulla oli joku poikaystävän tapainen. Hätkähdin aina kun T kosketti minua, ensimmäisillä kerroilla hyppäsin puoli metriä ilmaan säikähdyksestä, vaikka T kosketti vain selkää tai yritti ottaa kädestä. Sitten näin pettymyksen sen silmissä, kun se luuli, etten halua sen koskevan. Halusin, mutta en osannut selittää mistä nuo reaktiot tulivat.

Siitä on melkein vuosi ja yritän vieläkin miettiä, mistä nuo reaktiot tulivat. Olen niin tuskaisen tottunut istumaan kädet sylissä, luoden panssarin keskivartaloni ympärille ja varjelemaan itseäni muutenkin katseilta ja kostetuksilta. Huomiolta.
Älkää katsoko minua, minä olen läski.

Tänään haluaisin jaksaa mennä jumppaan. Ehkä muiden ihmisten seura piristäisi. On myös ihanaa kirjoittaa, blogin aloittaminen oli paras päätös aikoihin! Joinakin päivinä se, että saa vaatteet ylleen ja kengät jalkaan on ylivoimainen haaste. Kaikessa näyttää lihavalta, eikä huvita lähteä ihmisten ilmoille. Kun on saanut itsensä puoliväkisin ulko-oven toiselle puolelle, on niin väsynyt kaikeasta murehtimisesta, että tekisi mieli vaan kääntyä takaisin. Mutta tiedän, etten minä näitä ongelmiani ratkaise asunnossani istumalla.

Ongelmien ratkaisemisesta puheenollen, tuli taas hieman takapakkia. Labratuloksissa kestää kuulemma niin kauan, että jouduin siirtämään kontrollikäyntiä eteenpäin. Kun toimiston täti kertoi pahoitellen, että "se menee sitten helmikuun alkuun", olin tirahtaa itkuun. Olin niin ylpeä itsestäni, kun sain käytyä näytteenotossa, mutta nyt... pitää vain odottaa.