Kaksi päivää elämästä

Mulla meni 4 päivää suorastaan fantastisesti syömisten osalta: sunnuntaista keskiviikkoon. No, keskiviikkona oli sit tää kauan odotettu lääkäriaika. Olin jopa liian aikaisin paikalla, joka on mulle hyvin epätavallista. Tuntui, että olin vähän lukossa lääkärin kanssa jutskaillessa. Tää mun lääkäri on nuori nainen, joka on todella fiksu. Siis oikeasti tosi nopeaälyinen, tarkka ja päättelykykyinen. Ei mikään "öö"-täti! Ajattelin sit ton mun kankeuden johtuvan vaan siitä, että mulla oli aikamoinen alemmuudentunne tollasen superihmisen edessä. Ja tottakai siitä, että piti avautua niistä asioista, joita häpeää ja peittelee eniten elämässään.

Se lääkäri sitten kyseli miten oon pärjäilly ja onko mitään muuttunut sitten edellisen käynnin. Myönsin ujostellen, että paskasti menee, ahmitaan edelleen ja niin - koulukin tuli keskeytettyä. Lääkäri kyseli sit koulun keskeyttämisestä liudan kysymyksiä ja teetti sen jälkeen pari testiä. Niistä kävi sit aika hyvin ilmi, miten ahdistunu ja pelokas oon nykyään. Oon jotenkin niin keskittyny tähä bulimiaan, etten edes ajatellut mainita aiemmin, että onhan mulla sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta ja ties mitä. Tietysti nää kaikki liittyy jollakin tavalla toisiinsa ja tätä ongelmien vyyhtiä tässä lähdetään kai sitten selvittämään.

Oli kyllä helpottavaa, että tulin ymmärretyksi, vaikka en saanutkaan paljoa sanottua. Jotenkin toi lääkäri osasi jatkaa mun sanoja silloin kun ne loppuivat kesken ja esitti pieniä kysymyksiä, että päästiin eteenpäin. Sitten se kysyi mun suhtautumista lääkkeisiin ja sanoin, että voisihan niistä olla hyötyä. Haluan kaiken mahdollisen avun. Mulle määrättiin sit aloitusannos Seronilia. Oon ottanu sitä nyt pari päivää, eikä se oikein tunnu missään. Mut se kuulemma vaatikin pitemmän aikavälin toimiakseen (eikä se silti sovi kaikille).

No lääkärin jälkeen olin ajatellu mennä sit ulos lounaalle. Olin aika hölmö, ajoitin kaksi tollasta stressaavaa tapahtumaa yhdelle päivälle. Eihän se lounaalla käyminen sit onnistunut... Menin yhteen kasvisruokapaikkaan ja jätin takin naulakkoon ym. Sit katsoin sinne ruokasaliin ja siellä oli ihan sikana ihmisiä. Olin sit vähän aikaa siinä jonossa, mut sit tuli sellanen paniikki-olo ja käännyin takas. Pari tyttöä katto siinä eteisessä ihmeissään kun heitin takin kiireellä niskaan ja suurinpiirtein juoksin ulos. Se siitä.

Samana iltana ois ollu vielä Sylin vertaistukitapaaminen, mutta on nyt sanomattakin selvää, etten sinne selvinnyt. Kun tulin kotiin, mulla oli ihan järkyttävän hermostuttava olo, kädet suurinpiirtein täris kun rupesin laittaa ruokaa. Söin sit jotain wokkia ihan normaalin annoksen. Sen jälkeen ajattelin ottaa jälkkäriksi vadelmia ja kaataa vähän soijamaitoa päälle. No tein niin ja naks. Siitä se sitten lähti, otin toisen kulhollisen ja pian oli vadelmapussi tyhjä. En tajuu, ku mulla ahminta voi lähteä vaikka ihan terveellisestäkin ruoasta! En ole koskaan turvassa...

Yritin vielä oikein tosissani vakuutella itselleni, että pääsisin tosta "yli", eikä mun tartteis jatkaa syömistä. Päässä kuului kuitenkin niin kova meteli, että jääkapillehan siitä päädyttiin. Söin iltamyöhään sit jotain ihme dippihommeleita ja sain kamalan närästyksen. Seuraavana päivänä tunsin, että peli oli ihan menetetty tän päivän osalta. En tiedä miks automaattisesti ajattelin niin, mutta jotenkin vaan en edes pystyny taistelemaan vastaan, mussa ei ollu mitään pontta. Söin ihan sikana riisipuuroa kanelilla. En koskaan syö riisipuuroa. Joulunakin vältän sen syömistä viimeiseen saakkaa, koska olen aina ajatellut, etten pidä siitä. No menin sit kauppaan "palauttaa pulloja" ja ostin pullonpalautusrahoilla mm. suklaata ja rusinoita. Juoksin suurinpiirtein takaisin kotiin syömään niitä.

Sit jossain vaiheessa iltaa aloin vaan automaattisesti litkiä vettä. Join, join ja join. En edes ajatellut aionko oksentaa vai en, en ajatellu muuta kuin, että juon tätä vettä nyt niin paljon kuin suinkin pystyn. Sitten päätin, että oksennan vähän, että tulee helpompi olo ja saan nukuttua. Oksensin sitten vähän. Sit rupesin vaan ajattelee, että miks en samantien oksentaisi vähän lisää. Sit aloin oikein kunnolla laattailla, ajattelin vaan, että "äkkiä enneku kämppis tulee kotiin". Ja tyhjensin itseni ihan kokonaan, siivosin kiltisti sotkut, pesin kasvot ja hampaat. 

Kämppis tuli aamuyöstä kotiin. Se oli vähän hiprakassa ja naurettin jollekkin jutulle hämärässä eteisessä. Jos se ois räpsässyt valot päälle, se ois nähny, että mun kasvot on niin turvoksissa tuntien laattaussessiosta, että näytän siltä, että olisin joutunut ampiaisparven hyökkäyksen kohteeksi. Hihitteltiin siinä pimeässä ja piilouduin sit huoneeseeni. En saanut unta. Oli outoa mennä nukkumaan tyhjällä vatsalla, siitä on nimittäin pitkä aika kun viimeksi tuli laatattua tähän tapaan... Liikaa käsiteltävää kahdelle päivälle.

Tänään olen taas syönyt ok:sti ja kummastellut normaalia olotilaani. Ihan kun eilistä ei olisi ollutkaan.