Toivoa

Mulla on huomenna työhaastattelu. Jos saisin tän työpaikan, mulle tulis ehkä vähän kunnolisempi olo. Nyt oon vaan sossun tuella ja vanhempien avustuksilla elävä turhake, joka ei opiskele, tee töitä, ei mitään. Mulla on ihan hyvät fiilikset tästä, sillä se nainen, joka kutsui mut haastatteluun oli tosi positiivisen ja mukavan kuuloinen - jäi ihan sellanen fiilis, että mulla vois olla jotain saumaa saada tää paikka!

Olen muuten alkanut merkata liikkumistani ylös HeiaHeiaan. Tällä viikolla olen kävellyt yhteensä 27 kilometria ja jumpannut yhden tunnin :) Olen tosi tyytyväinen tuloksiin, jumppaa mulla on mahdollisuus harrastaa paljon enemmänkin - kolme kertaa viikossa ois hyvä tavoite. Löysin myös tosi hyvän kävelylenkin, joka on noin kahden tunnin mittainen. Kaloreita palaa sykemittarin mukaan 400!

Tämä päivä on mennyt hyvin syömisten osalta, mutta en uskalla vielä sanoa olevani "back on track", sillä ahmin viimeksi eilen. Minulla on tosi surullinen olo itseni suhteen ja negatiiviset tunteet vellovat päässäni lähes jatkuvasti. Välillä saan jotain muuta ajateltavaa, kuten lenkillä tai jumpassa (liikunta on terapiaa). Mutta jos pysähdyn hetkeksikään miettimään tilannettani - vaivun epätoivoon ja tuntuu, että haluaisin vaan raapia itseäni ja huutaa. Niin tyytymätön olen tilanteeseeni.

Yritän kerätä positiivisuutta ja voimia. Kaikista eniten, yritän keksiä itselelleni kaikenlaista puuhaa, etten vain sortuisi ahmimaan. Toivotaan, että huominen menee hyvin :) Elän näille pienille toivon pilkahduksille <3

I want my body back

Miten voi olla, että laihduin "epäterveellisillä menetelmillä" 10 kiloa ja olin onnellinen...? Miksi en voi vaan tehdä sitä uudelleen? Alkoholia, alkoholia ja krapulapäiväivinä ei pysy mikään sisällä.

 Ei tän elämän kuuluisi olla niin vaikeaa kun se ollut mulle viimeisen puolen vuoden ajan. Ei sen kuuluisi olla jatkuvaa himoja vastaan taistelemista! Ja mitä puhutaan normaalista syömisestä... voinhan mä katsoa kellosta, että millon on lounas ja millon päivällinen... laskea kalorit viikon ajalta niin, että se lukema pysyy tuhannen sisällä ja se on musta melkein ookoo, mutta sorrun aina. Ahmin vähintään kerran viikossa - se on ikävä totuus. Ja jos mä eläisin ilman "rajoituksia" (rajoitukset on kuulemma pahasta), mä ahmisin koko vitun ajan ja olisin tähän mennessä lihonut vähintään 200 kiloiseksi somaksi valaaksi.

Eli nyt mun on vaan todettava, etten voi elää näin, koska jos lihon vielä lisää, mua 
ei pian ole. Mikään ei ole surullisempaa mun elämässä tällä hetkellä kuin se, ettei mulla enää ole sitä vartaloa, jossa sain elää vähän aikaa. Haluan sen takaisin heti nyt, enkä hyväksy kieltävää vastausta.

Siihen saakka olen enemmän tai vähemmän epätoivoinen... mutta jos se päivä koittaa, kestän tämän :)

"SYÖ! SYÖ! SYÖ!"

Ei hitto, mitä mä teen. Oon taas ihan päälakeani myöten uponnut omaan pikku maailmaani, jossa merkitsee vain ruoka ja siitä puhdistautuminen. Tänä aamuna heräsin kaverin tekstariin, joka hehkutti hullua, villiä edelleisiltaa ja sitä kenen vierestä herättiin... tuli ihan epätodellinen olo. Tuollaista minunkin elämäni oli alle vuosi sitten. Nyt olen taas jossain niin syvällä, että vaihtaisin baari-illan mielelläni vaikka lattian moppaamiseen. Itsetunto ei vaan kestäisi mitään iloista hyppimistä ja tanssimista. Ei näillä läskeillä.

Tänään piti olla se niskastaottopäivä, mutta kahden päivän ahminnat tuntuvat silti elimistössä ja olo on raskas ja väsynyt. En sitten jaksanut tänäänkään vastustaa kiusauksia ja söin ehkä vähän päälle 1000 kalorin edestä - ei hirveästi, mutta liikaa. Tänään olisi pitänyt paastota.

Mun sisällä kiertää. Tuntuu, kuin koko suolisto olisi kietoutunut sisälläni yhdelle isolle umpisolmulle (pahoittelen mielikuvaa...). Mulla on yleensäkin joko nälkä ja heikottaa - tai sitten vatsa tuskallisen täynnä tai liiasta syömisestä sekaisin. Masennan itseni näillä syömistavoilla. Nää vatsavaivat antavat täydellisen tekosyyn olla tekemättä mitään - olla lähtemättä jumppaan tai asioita hoitamaan. Mutta lähi Siwaan jaksaa poiketa aina...

Mä olen hämmentynyt - ja niin on mun kehonikin. Se ei tiedä mitä ajatella, kun käsi tunkee suuhun välillä tuoretta pinaattia ja sen jälkeen sokerisia ja rasvaisia muroja. Ihan kun mun päässä joku tyyppi pyörittäisi jotain onnenpyörää, katsotaan mitä alkaa himottaa seuraavaksi. Vatsa ei ehkä tykkää, eikä ole oikein nälkäkään, mutta pää huutaa "SYÖ! SYÖ! SYÖ!" ja käsi tottelee.

Tekisi mieli lukita itsensä jonnekkin komeroon. Hyi hitto. Miksi maailma on täynnä ruokaa? Se ei koskaan lopu. Ja miksi mulla on tällaisia himoja, joita seuraamalla ajaudun sellaiseen paikkaan, jota ei edes tarvitsisi olla olemassa. 

Pilalla

Taas mä ahmin. Mä ahmin eilen ja tänään. Nyt se on loppu, tunnen sen. Nyt on se hetki, kun haluan vaan kaiken pois mun systeemistä. Mutta en halua laatata tai käyttää laksatiiveja enää koskaan, en mitään sellasta. Haluan niin kauas kun vaan pääsen tästä häiriöstä. Haluan, että se mun lääkäriaika ois jo, että voisin kertoa, miten huono olo mulla on. Nyt mun ei auta kun valvoa hiljaa ja litkiä vihreää teetä. Ja toivoa, että huomenna jaksan tehdä ne asiat, jotka mun täytyy.

Luulin oikeesti, että mulla meni hyvin. Kaikki lähti vaan niin nopeesti luisumaan taas samaa tuttua kaavaa... otan ensin vähän, maistan vaan vähän näitä muroja, että saan maun kielelle. Sitten mä lopetan. Voisin ottaa vähän lisääkin, kourallisen. Nyt mä ainakin lopetan. Entä jos otan vähän kuppiin ja kaadan tilkan maitoa päälle? Nyt mun sisällä on jo kulhollinen noita sokerisia muroja ja mä en edes halua lopettaa. Mun verensokeri huitelee jo taivaissa, tää on menoa, eikä mulla ole mitään mahdollisuutta pysäyttää tätä ketjureaktiota - toinen kulhollinen, sitten toinen, sitten toinen...

Katson itseäni peilistä. Läski. Surullinen, epävarma läski. Kaksikymppinen ylipainoisen pikkulapsen ruumiissa. Kato nyt noita jalkoja. Puhumattakaan tosta vatsasta. Sun on parasta vaan juosta kauppaan hakemaan lisää, sinä lihava lapsi. Miks koskaan erehdyit luulemaan, että voisit laihduttaa? Esität vaan ja pelleilet noiden terveysruokiesi kanssa. Teeskentelet vaan, ettet muka himoitse kaikkea syötäväksi kelpaavaa. Noniin, hopi hopi kauppaan! Vielä on viisikymppinen kukkarossa.

Hitto mä inhoan tätä jumittamista. Jokainen askel, jonka otan eteenpäin mitätöityy - tää syömishäiriö paiskaa mut aina lähtöruutuun. Mulla meni niin hyvin! Oon niin vihainen, että mun täytyi vajota tähän kahden päivän ahmimiskoomaan.

Seuraava pieni tavoite tämän kaiken sekasorron keskellä: yrittää pitää syöminen hallinnassa helmikuun toiseen viikkoon saakka. Sillon käyn taas lääkärillä. Viimeisetkin voimat on otettava nyt peliin - sillä tällä kertaa mä väännän vaikka rautalangasta sille naiselle, että APUA EN KESTÄ ITSEÄNI! AUTA MUA, KERRO MITÄ MUN TÄYTYY TEHDÄ - HALUAN PARANTUA!

Tältä minusta tuntuu

Mikään ei onnistu

Kumpa tietäisin nyt kuinka nousta tästä mielentilasta. En jaksa tätä jatkuvaa negatiivisuutta, joka jyllää päässä vähintään joka toinen päivä. Miten joku osa minusta voi olla pohjattoman toivoton, masentunut, kyyninen ja syyllistävä? Kumpa osaisin sulkea tuon äänen pois ja korvata sen linnunlaululla. En ehkä olisi näin lannistunut, eikä normaalien asioiden tekeminen olisi työtä ja tuskaa.

Tuntuu kuin jokin suuri, näkymätön koura painaisi minua maan rakoon. Jos mieleeni tulvahtaa pienikin idea, negatiivisuus lyö sen lyttyyn tekosyineen: en minä jaksa, selkään sattuun, ulkona on liian kylmä, en syönyt kunnon aamupalaa, ei ole rahaa, ei nyt huvita. Ei, ei ei. Ei ainakaan nyt. Ei tänään.

Näin koko yön puuduttavaa unta T:stä ("eksästäni") ja kun heräsin, en saanut häntä mielestäni pariin tuntiin. En tiedä onko tämä ikävää, vai mitä, mutta olen uupunut ajattelemisesta ja toivon, että unohtaisin koko tyypin.

Kirjoittaminenkin takertelee.

Kuinka taltuttaa ahmimishimo

Tänään: kassillinen vaatteita kirpparilta, uudet sappaat ja iso kassillinen tuoreita vihanneksia ja hedelmiä kaupasta, mm. kotimaisia omenoita, porkkanaa, kurkkua, tomaattia ja salaattia. Ihana, yksin vietetty päivä kauppoja kierrellen, ainoa huono puoli tässä on se, ettei mulla ois todellakaan ollu varaa tuohon.

 
Eilen mun päässä tais naksahtaa jotain. Ajattelin, että perhana, mä pystyn tähän. Mun ei tarvitse mättää koko ajan! Mä voin ottaa vastuun itsestäni ja tulla iloisemmaksi. Tämä aamu oli konkreettinen esimerkki siitä, miten mä pelastin itseni huonolta päivältä (ahmimiselta).

Heräsin yhdeksältä, tein aamupalaksi smoothien. Nautiskelin sen ehkä liian nopeasti, joten en tuntenut oloani kylläiseksi sen jälkeen. Sitten säntäsin syömään pannaria. Söin sitä vähän. Sitten mulle tuli ihan hirvee alakulo ja epäonnistumisen tunne - miks ihmeessä menin syömään jotain hiton pannaria, josta en edes pidä. Ja kaiken lisäksi - mulla on tavoitteena syödä pääasiassa raakaruokaa.

Seuraavaksi tein jotain, mitä en yleensä tee sen jälkeen kun olen syönyt jotain mielestäni "epäsopivaa" (yleensä jatkan syömistä). Kävin makaamaan sängylle ja ajattelin:

Okei, mä söin juuri pannaria. Taisin luulla, että mulla oli nälkä, vaikkei mulla todellisuudessa ollut. Mä en tarvinnut sitä, mutta söin sen silti. Se ei maistunut erityisen hyvältä. Nyt voin jäädä tähän makaamaan ja itkeä pannarin takia. Kuulostaapa säälittävältä. Itkemisen sijaan voisin lähteä kaupungille, niinkun eilen suunnittelin. Ja hei - eihän siinä pienessä määrässä pannaria voi olla enempää kun 200 kcal, luultavasti vähemmän.

Saattaa kuulostaa ehkä turhan pikkutarkalta pohdiskelulta, mutta tällaista mä todella ajattelin. Ja jotain tämän suuntaista mä yleensä ajattelen, kun olen syönyt jotain, mitä mun ei ollut tarkoitus syödä. Tän ajatusprosessin purkaminen tarjosi mulle kuitenkin tärkeän oivalluksen: ahmiminen alkaa negatiivisesta ajattelusta. Ei pieni annos pannaria pakota mua tyhjentämään jääkaappia, vaan syömisen jälkeen päässä vellovat negatiiviset ajatukset, jotka käskevät lyömään kaiken läskiksi.

Jos mä suljen silmäni hetkeksi ja kuvittelen onnistuneen loppupäivän ahmimispäivän sijaan, mä alan uskoa sen onnistumiseen. Sitten niin vain tapahtuu, koska luontainen motivaatio ottaa jalat alle, eikä mun tarvitse pakottaa itseäni. Niin vaan tapahtuu, koska mä luotan siihen, että niin käy.