Synkkää

Yksi mun suurista ongelmista taitaa olla yksinäisyys. Mulla on taipumus vetäytyä yksinäisyyteen surun hetkellä, sen sijaan, että hakisin lohtua muilta. Olen jotenkin ihmeellisellä tavalla aina kokenut rasittavani muita ongelmillani ja pahalla olollani. Vaikka joskus asia on mennyt ihan päin vastoin. Silloin tällöin ystäväni ovat ihmetelleet miksi olen niin hiljainen, miksi heidän seuransa ei kiinnosta. Tiedän, että minulla on ystäviä, jotka pysyvät rinnallani vaikka avautuisinkin heille ikävistä asioista. Liian harvoin kuitenkin hyödynnän tätä mahdollisuutta... kotoa kai sekin on opittua, että pitäisi itkeä ongelmansa yksin ja piilossa, ettei muu maailma näkisi niitä.

Puhuin mun hoitajallekin tästä. Sanoin, että musta tuntuu jatkuvasti, että olen riesaksi ihmisille (aivan vähäpätöisimpienkin asioiden suhteen). Joskus tunnen jopa, että jos lähden huonotuulisena ihmisten ilmoille, muut ihmiset kärsivät tolkuttomasti kun joutuvat katsomaan kurjaa olemustani. Niinpä niin, käsittämättömältähän se kuulostaa. Silloinkin kun minulla on paha olla, mun täytyy huolehtia siitä, etteivät muut kärsi pahasta olostani. Miksi sillä on niin paljon väliä?

Mun syömishäiriöki jotenkin kytkeytyy tähän juttuun. Aikoinaan se tunne, että on vaivaksi, että on tiellä, oli yksi niistä tekijöistä, jotka ajoivat syömään vähemmän. Halusin viedä vähemmän tilaa, olla mahdollisimman sulavaliikkeinen, etten koskaan vahingossa tönisi muita ihmisiä tai vaikka olisi heidän näköesteenään (naurettavaa). Tömistely ja kompurointi sai päässäni kohtuuttomat mittasuhteet - minä olin mielessäni jättiläinen, joka rikkoi kaiken ja jäi lantiostaan kiinni oviaukkoon. Minun ylileveät hartiani kolahtivat joka kerta jääkaapin oveen. En mahtunut edes istumaan kerälle nojatuoliin.

Tuntuu melkein teennäiseltä puhua menneessä aikamuodossa. En mahdu edelleenkään istumaan kerälle meidän nojatuoliin, vaikka haluaisin. En pelkästään nostalgisessa mielessä - vaan sairaan paljon. Niin paljon, että minusta on suorastaan ällöttävää istua siinä millään muulla tavalla. 

Kun mietin, kuinka paljon minulla on tuollaisia ajatuksia, vaivun pieneen epätoivoon. Eikö olisi vain helpompi aloittaa sama rumba uudelleen, laihtua laihtumistaan, kuin yrittää parantaa itseään? Välillä minusta tuntuu, että syömishäiriö onkin ainoa tapa, jolla on ylipäätään voin olla olemassa. Voin vain joko onnistua tai epäonnistua siinä (parhaillaan epäonnistun), muita mahdollisuuksia ei ole. Joskus pelkään myös, että tämä paska on köyhdyttänyt minut niin kuiviin, että ilman tätä en olisikaan mitään. Se on hyvin synkkä ajatus.

Haluaisin kovasti sanoa loppuun jotain positiivista, etten jättäisi lukijoitani aivan epätoivon partaalle :) Tänään kävin lenkillä! Sain pienen ajatuksen, että alkaisin juosta taas säännöllisesti. Jos saisin purettua sitä kautta jotain negatiivisia tunteita?