Synkkää

Yksi mun suurista ongelmista taitaa olla yksinäisyys. Mulla on taipumus vetäytyä yksinäisyyteen surun hetkellä, sen sijaan, että hakisin lohtua muilta. Olen jotenkin ihmeellisellä tavalla aina kokenut rasittavani muita ongelmillani ja pahalla olollani. Vaikka joskus asia on mennyt ihan päin vastoin. Silloin tällöin ystäväni ovat ihmetelleet miksi olen niin hiljainen, miksi heidän seuransa ei kiinnosta. Tiedän, että minulla on ystäviä, jotka pysyvät rinnallani vaikka avautuisinkin heille ikävistä asioista. Liian harvoin kuitenkin hyödynnän tätä mahdollisuutta... kotoa kai sekin on opittua, että pitäisi itkeä ongelmansa yksin ja piilossa, ettei muu maailma näkisi niitä.

Puhuin mun hoitajallekin tästä. Sanoin, että musta tuntuu jatkuvasti, että olen riesaksi ihmisille (aivan vähäpätöisimpienkin asioiden suhteen). Joskus tunnen jopa, että jos lähden huonotuulisena ihmisten ilmoille, muut ihmiset kärsivät tolkuttomasti kun joutuvat katsomaan kurjaa olemustani. Niinpä niin, käsittämättömältähän se kuulostaa. Silloinkin kun minulla on paha olla, mun täytyy huolehtia siitä, etteivät muut kärsi pahasta olostani. Miksi sillä on niin paljon väliä?

Mun syömishäiriöki jotenkin kytkeytyy tähän juttuun. Aikoinaan se tunne, että on vaivaksi, että on tiellä, oli yksi niistä tekijöistä, jotka ajoivat syömään vähemmän. Halusin viedä vähemmän tilaa, olla mahdollisimman sulavaliikkeinen, etten koskaan vahingossa tönisi muita ihmisiä tai vaikka olisi heidän näköesteenään (naurettavaa). Tömistely ja kompurointi sai päässäni kohtuuttomat mittasuhteet - minä olin mielessäni jättiläinen, joka rikkoi kaiken ja jäi lantiostaan kiinni oviaukkoon. Minun ylileveät hartiani kolahtivat joka kerta jääkaapin oveen. En mahtunut edes istumaan kerälle nojatuoliin.

Tuntuu melkein teennäiseltä puhua menneessä aikamuodossa. En mahdu edelleenkään istumaan kerälle meidän nojatuoliin, vaikka haluaisin. En pelkästään nostalgisessa mielessä - vaan sairaan paljon. Niin paljon, että minusta on suorastaan ällöttävää istua siinä millään muulla tavalla. 

Kun mietin, kuinka paljon minulla on tuollaisia ajatuksia, vaivun pieneen epätoivoon. Eikö olisi vain helpompi aloittaa sama rumba uudelleen, laihtua laihtumistaan, kuin yrittää parantaa itseään? Välillä minusta tuntuu, että syömishäiriö onkin ainoa tapa, jolla on ylipäätään voin olla olemassa. Voin vain joko onnistua tai epäonnistua siinä (parhaillaan epäonnistun), muita mahdollisuuksia ei ole. Joskus pelkään myös, että tämä paska on köyhdyttänyt minut niin kuiviin, että ilman tätä en olisikaan mitään. Se on hyvin synkkä ajatus.

Haluaisin kovasti sanoa loppuun jotain positiivista, etten jättäisi lukijoitani aivan epätoivon partaalle :) Tänään kävin lenkillä! Sain pienen ajatuksen, että alkaisin juosta taas säännöllisesti. Jos saisin purettua sitä kautta jotain negatiivisia tunteita?

Tein sen!

En melkein meinaa uskoa kuinka hyvin mun visiitti porukoiden luona on sujunut. Olen saanut purettua tuntojani niin hyvin läheisilleni, että olo on kevyempi kuin aikoihin. Kevyt, mutta vielä vähän kaikesta muutoksesta hämmentynyt. 

 

Kerroin lääkäristä, ravitsemusterapiassa ja polilla käymisestä äidille ja isälle (ja niille ystäville, joita tapasin) ihan avoimesti. Nostin kissan pöydälle heti kun tulin kotiin, koska tiesin, että jos jätän sen myöhemmäksi, saatan vältellä asian kertomista vielä hanakammin. No palautehan ei ollut mitään "upeaa, että pidät itsestäsi huolta, me tuetaan sua joka askeleella" -tyyppistä yltiöpositiivista kannustusta, mutta ei kyllä mitään "ethän sinä mikään syömishäiriöinen ole" tyyppistäkään vähättelyä. Jotain siltä ja väliltä. Ja aika paljon hiljaisuutta, kuten mun vanhemmilta voikin odottaa. Mutta pääasia on, että nyt pystyn olemaan niille avoin ongelmieni suhteen ja musta näkyy se. Huomasin myös, että jollakin tavalla koko perheestä tuntui, että nyt me saatiin meidän tyttö takaisin. Vaikka sitä luulee olevansa tosi hyvä valehtelija, niin ei ne mun "söin jo" - vakuuttelut mennyt ehkä sittenkään täydestä aikoinaan. Jokaisesta pienestä valheesta jää jotain hampaankoloon.

Lähipäivinä olen kokenut taas mielettömästi sympatiaa itseäni kohtaan. En sääliä, mutta tervehenkistä ymmärrystä. Nyt osaan yhdistää joitakin palasia yhteen ja tilanteeni kokonaiskuva on selkeämpi.
Masennus. Epävarmuus. Tarve kontrolliin. Riippuvuus. Yksinäisyys.
Kaikki aivan älyttömän suuria ja pelottavia asioita. Ylivoimaisen suuria! Huusin äidille, että minä olen kaksikymppinen, minun ei tarvitsisi painiskella tämän kaltaisten asioiden kanssa! Minun kuuluisi juhlia, niinkuin muut ikäiseni. Olla huoleton. Seurustella. Opiskella. Elää.

Sen sijaan, että näkisin vain mustaa ja olisin uppoutunut omaan synkkyyteeni, olen alkanut ajatella normaalia kaksikymppisen elämää. Aiemmin ehkä keskityin vain siihen, mitä minulla ei ole. Kavereita. Rahaa. Nyt haaveilen siitä, miten hyvin elämä voisi mennä. Enkä hirveästi edes jaksa tuhlata aikaa niihin "pahimpien skenaarioiden" kehittelyyn ja negatiivisuudessa velllomiseen. Olen kuitenkin ihan vasta kokenut jotain, mikä on ollut yksi mun suurimmista peloista. Eli sen, että asun yksin vieraassa kaupungissa ilman ainoatakaan ystävää, syömishäiriö ottaa vallan ja masennun. Ja tuotahan se oli. Se tapahtui pikkuhiljaa, alkoi kesän loputtua ja on hälvenemässä vasta nyt.

Melkein kokonainen vuosi siinä meni. Ja on toki edelleen epävarmuutta... mutta ei enää niin hallitsevissa määrin. Mutta paremmin menee! Ja osan ottaa ilon irti siitä.