Ei mitään hävittävää?

On ollut taas pari huonompaa päivää, mutta tästä päivästä teen hyvän vaikka hampaat irvessä. Tukeutumista ruokaan, muttei oksentamista. Melkein ookoo, mutta ahmimistahan se kuitenkin on. Ja vielä eilen illalla ajattelin, että ettei tästä tule mitään. Ruokapäiväkirjassa on jo kolme "syherrystä", jotka kuvaa kontrollin menettämistä. Tänään normaali päivä, kiitos!

klo. 8:00 banaani, maitorahkaa, kuppi teetä, vettä

Unettomuutta taas vaihteeksi. Mietin yöllä lapsuutta, perhettä, sitä että pitäisi lähteä käymään kotona viikon kuluttua, ystäviä, exää, itseäni, elämää, koulutusta, tulevaisuutta, tätä sairautta, parantumista... Pää tahtoo selvittää jokaisen ongelman silloin, kun olisi aika levätä. Mutta jos itsekseen miettimällä parantuisi, kai minä olisin jo terve.

Haluan taas normaalin elämän. En sellaista, jota elin ennen, vaan avoimemman ja rennomman elämän. Tällä hetkellä olen varma, että kerron ongelmistani siskolle ja vanhemmille. Sisko soitti eilen - ja minä keräsin rohkeutta soittaa isälle. Puhelimessa yritän kuulostaa hyväntuuliselta. Olenko minä? Meneekö mulla oikeasti paremmin, niin kuin vakuuttelen ulkopuolisille? Polin työntekijä sanoi, että vaikutan siltä,, että yritän suojella läheisiäni. Niin kai minä yritän. Hinta on vaan kova. Kenellekkään ei tule pahaa mieltä, mutta millaista on minun elämäni jos en koskaan puhu tunteistani rehellisesti? Olen aina ollut sellainen, joka näyttää ulkoapäin tasapainoiselta. Olen sitten murehtinut "omalla ajallani", yksin.

Se, että minulla on lähiaikoina ollut muutama kontakti (polin työntekijät, lääkäri, "terapiaryhmä"), joiden seurassa voin olla oma itseni ja puhua suuni puhtaaksi, merkitsee paljon. Ajatus siitä, miten vapautuneeksi tuntisin itseni, jos voisin luopua salailusta myös perheeni ja ystävieni seurassa, kantaa eteenpäin ja antaa rohkeutta. Viikon kuluttua - avaudun lopulta vanhemmilleni ja kerron ongelmistani parhaille ystävilleni. Se on tavoitteeni - lyhyt aika... paljon kerrottavaa. Mutta jos nämä ystävät ovat todellisia ystäviä - he ymmärtävät ja hyväksyvät minut. Ja jos vanhemmat oikeasti rakastavat, he ottavat mieluummin rehellisen, särkyneen tytön kuin sellaisen, joka teeskentelee olevansa ehjä. Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? Joku järkyttyy, suuttuu, hylkää, nauraa tai painaa villasella? Pahimmatkin uhkakuvat kalpenevat sen kauhun rinnalla, jota koen tämän häiriön puristuksessa. Todellisuudessa - mulla ei ole mitään hävittävää.

Myös syyttävät ajatuksen äidin roolista mun sairastumisessa on saastuttanu mun mieltä lähipäivinä. En nimittäin halua, että mun "avautuminen" tarkoittaa sitä, että haukun äidin lyttyyn ja syytän sitä mun ongelmista. Varmasti äiti syyttää itseään tarpeeksi jo muutenkin. Koen joskus älytöntä vihaa sitä kohtaan, mutta täytyy pitää vaan mielessä se, että äiti on aina tehnyt parhaansa. Sillä ei oo ollu ehkä keinoja auttaa mua kasvamaan oikeaan suuntaan, vaikka perimmäinen ajatus on ollut aina hyvä. Välillä tuntuu, että haluaisin ravistella äitiä ja huutaa: "Mitä HITTOA ajattelit, kun laihdutit kymmenvuotiaan tyttölapsesi edessä? Miksi et repinyt laihdutusoppaita yläasteikäisen tyttäresi käsistä, kun ne näit? Miksi et tarjonnut aterioita ajallaan, vaan näytit huonoa esimerkkiä omalla tunnesyömiselläsi?" En tiedä ymmärtääkö äiti, kuinka paljon tää kaikki on vaikuttanu mun elämään. Haluaisin löytää tavan kertoa sen syyllistämättä.

Seuraavaksi pistän musiikin täysille ja siivoan. Tuuletan, järjestelen, pyyhin pölyt. Yritän kanavoida vihaisuuteni imurointiin ja moppaamiseen... Ja tänä iltana minä aion rentoutua oikeasti. Hengittää ja sulkea silmät. Tehdä ehkä kasvonaamion tai ottaa jalkakylvyn. Syön riittävästi ja keskityn itseeni, sillä on tärkeää, että mulla on hyvä ja turvallinen olo.