Kulunut vuosi on ollut niin raskas ja kamala. Mulle tulee fyysisesti huono olo kun muistelen kaikkea tapahtunutta, kaikki suru ja kauhu tuntuu vatsan pohjassa. Kestää ehkä vielä jonkun aikaa kun totun tähän tasaantuneeseen olotilaan - siihen, että olen isän ja äidin huomassa, enkä voi enää vajota päiväkausiksi ahmimiskierteeseen.
Eilen itkin pitkästä aikaa. Ahdisti niin hirveästi. Itkin häpeää, jota olen aivan piripintaan täynnä. Ehkä hirvein nöyryytys tapahtui ennen kotiinlähtöä - jäin kiinni. Olin bulimiahuuruissani sortunut ottamaan kämppikseni ruokia ja kämppis oli tietty huomannut sen. Aamulla horjuessani suihkuun kasvot turvonneena hän tuli tivaamaan multa, mihin ruoat olivat kadonneet. En silloin kestänyt käsitellä asiaa, vaan painuin suihkuun. Ette voi uskoa miltä musta tuntui! Suihkussa oli paniikkimaiset tunnelmat, eikä olisi huvittanut tulla ulos ollenkaan.
Kirjoitin kämppikselleni (jota en edes tunne kovin hyvin) pahoittelevan viestin käytöksestäni. Tuntui vaan niin uskomattoman saastaiselta. Kuka syö toisen ruokia? Ja miten ihmeessä selittää ihmiselle, jonka tuntee vain pintapuolisesti, että hei - ahmimiskohtauksen aikana ei tule välttämättä ajateltua lainkaan. Kyseinen ihminen ei siis tiedä syömishäiriöstäni.
Touko- ja kesäkuu on ollut hektistä ja rankkaa. Ruokapäiväkirjat pölyttyy nurkissa (auts). En ole kyennyt ilmaantumaan psykologiajoilleni tai uusimaan mielialalääkkeeni reseptiä. En ole jaksanut hakea toimeentulotukea, joten vuokra on jäänyt vanhemmille maksettavaksi. Olen ahminut jäätelöä litratolkulla ja juonut kaljaa yksin. Kirjoittelen taas itselleni liian tiukkoja ateriasuunnitelmia ja laskeskelen päässäni, kuinka monta viikkoa menee viiden kilon laiduttamiseen.
Onneksi olen täällä, porukoiden luona! Näen vanhoja ystäviäni pitkästä aikaa ja samalla olen turvassa itseltäni. Jossakin kaukana häämöttää se päivä, jolloin mun täytyy kohdata mun kämppis ja pakata ehkä omaisuuteni pahvilaatikoihin... muuttaa jonnekkin, aloittaa uusi koulu, tutustua uusiin ihmisiin, pelätä uutta epäonnistumista...
Au, tää sun teksti niin kosketti mua. Voin samaistua noihin fiiliksiin ja ajatuksiin niin hyvin, vaikka - thank god - en enää asu kämppiksen kanssa. Sen sijaan olen saanut huutoja mutsiltani kun hänen kaapistaan (tai miesystävän muropaketista) on ruuat kadonneet. Syön aina liian vähän, aivan liian paljon, kaiken, ja väärin. En ikinä oikein, en ikinä onnistuen kenenkään silmissä..
VastaaPoistaJos mulla olisi taikavoimat niin nostaisin ton sun syyllisyyden, bulimiapaskan ja pahanolon pois, mutta valitettavasti niin ei ole. Toivon kuitenkin että sun olo vähän piristyisi tästä kommentista, tietäisit että oot oikeasti aivan ihana siitä huolimatta mitä syöt. <3 *hug*
Hei Kafi, olen seurannut on-offina blogiasi ties kuinka kauan. Välillä hyvinkin aktiivisesti. Olet jäätävän hyvä kirjoittaja ja älyttömän fiksu. Ihanaa, että eksyit tänne blogiini ja kommentoit!
VastaaPoistaNykyisin ahdistaa liikaa lukea mitään syömishäiriöön tai liittyvää (uskon vakaasti, että paras parantumiskeino kohdallani on huomion vieminen muualle). Omatkin tekstit ahdistaa, jos niitä alkaa jälkeenpäin lukea.
Mut kiitos kannustavista sanoista! Toivon sullekin tsemppiä ja hyvää mieltä <3
Saima, onneksi mun hampaat ei oo vielä kärsiny oksentelusta (säikähdin vasta aivan helvetisti hammassärkyä, joka osoittautuikin vain pieneksi reiäksi). Pointtisi on kuitenkin tärkeä, kiitos kun kommentoit - en halua kärsiä jälkiseurauksia tästä vielä vuosikausia jälkeenpäin.