Salailua

Tänään seikkailin suomalaisen kirja-alessa jo aamutuimaan, keräsin koriini kasan luettavaa ja vingutin isän visaa kassalla. Ainakin positiivista kotona olemisessa on se, että isä haluaa ilahduttaa zombien näköistä tytärparkaansa tarjoutumalla maksamaan ruoan (eikä tarvitse edes ottaa halvinta mahdollista), kirjat, lehdet ja kosmetiikan - kun se on kotonakin niin harvoin. Onhan se mukavaa. Tuntuu vaan, etten ansaitse oikein mitään tästä.

Välillä en jaksa edes miettiä mitä tarvitsen tai mikä voisi tehdä oloni paremmaksi. Nukun ikkuna auki pakkasella ja puen lenkille päälle liian vähän. Syön ja syön ja syön - enkä tiedä miksi. Ei minulla ainakaan nälkä ole. Revin itseäni palasiksi ja haukun maan rakoon. Ja jos olen oikein väsynyt ja kyllästynyt tähän elämään, haukun muutkin. Sanon, että sinä olet tyhmä, koska teet näin ja näin. Manaan koko sukuni viimeistä serkkua myöten. Kiroan ja noidun. Hypin tasajalkaa ja ärisen vihasta.

Keskustelin äidin kanssa eilen pitkään.
Äiti: Tämänhetkinen sekoilusi on vain "vaihe", joka menee ohi automaattisesti. Aika parantaa haavat ja niin edelleen. Odotelehan vain. Sinullekin on luvassa ihan mukiinmenevä tulevaisuus. Kyllä sinä vielä ihmisiksi elät.
Minä: Mukava ajatus sinänsä, mutta en usko siihen. Jokainen tekee itse onnensa. Minä en pääse edes alkuun. Olen jumissa. Minä en etene mihinkään, päin vastoin. Olen juoksuhiekassa ja vajoan vain syvemmälle.
Äiti: Mikä se sinun pohjimmainen ongelmasi on? Mikä sinua vaivaa kaikista eniten elämässäsi?
Minä: En tiedä. Minulla on paljon ongelmia... (ja muuta ympäripyöreää pohdiskelua)

Porukat ei tiedä, enkä mä voi kertoa niille. Haluisin, että ne ymmärtäs mun mielialanvaihteluja täysin, mutta en vaan pysty kuvittelemaankaan että kertoisin mun ruokasekoilusta. Kai niillä on jotakin käsitystä asiasta, sillä onhan ne nähny mut kuihtuneenakin ja katellu peloissaan miten multa vaan tippu paino kuukausi kuukaudelta. Varmaan niiden mielessä toi aika oli joku "vaihe" myös. Ehkä ne ajatteli, että mulla meni sillon vähän liian lujaa ja nyt oon rauhottunu. Tähän vaikuttaa varmasti myös se, että mun siskollakin oli joku laihdutuskausi nuoruudessaan. Mutta mun siskolla on silti nykyään tasapainoinen suhde ruokaan, ei pakkomielteinen niinku mulla.

En oo kertonu kenellekään tutulleni syömisongelmastani täysin rehellisesti. Yhdelle parhaimmista ystävistäni oon kertonu jotain, mutta esimerkiksi ahmimisesta en voisi koskaan puhua edes hänelle (vaikka hän on läheisin ihminen minulle maailmassa). Ainoa, jolle oon avautunu on lääkäri ja terveydenhoitaja. Se oli yksi vaikeimmista asioista, joita oon tehny. Mietin pitkään uskallanko. Ja sitten päätin, että mun on pakko. Olen jo melkoisen yksin tässä maailmassa. Haluan, että mulla on edes joku joka tietää ja jolle voin soittaa jos tää kaikki käy liian ylivoimaiseksi. Onhan se vähän surullista, ettei se ole kukaan läheinen ihminen... mutta parempi tämäkin kuin totaalinen valheessa eläminen.

Seuraavaan lääkäriaikaan on vielä pari viikkoa. Mua pelottaa itseni ja se, vajoanko vielä syvemmälle.